teksti: Maria Markus kuvat: Miisa Kaartinen
Vielä muutama vuosi sitten ympäristöpuhe liitettiin ennen kaikkea ilmastoon ja luonnonsuojeluun. 2020-luvulla siitä tuli myös turvallisuus- ja teollisuuspolitiikkaa. Lastinkäsittely-yhtiö Hiabin suuromistaja, filosofian tohtori, historiantutkija ja luonnonsuojelija Ilkka Herlin on seurannut tätä muutosta poikkeuksellisen läheltä. Hän on myös yrittänyt varoittaa samoista riippuvuuksista jo vuosikymmeniä.
Kun Herlin alkoi puhua ympäristöasioista aktiivisesti 1990-luvun alussa, ympäristökysymyksiä pidettiin helposti talouskasvun vastakohtana ja vihreää ajattelua lähinnä idealistien harrastuksena.
– Kyllä mua on varmaan pidetty kummajaisena aina, Herlin sanoo ja naurahtaa hiljaa.
Mutta moni asia, joista hän puhui jo vuosikymmeniä sitten, on nyt keskellä yhteiskunnallista keskustelua: energiaomavaraisuus, maatalouden kestävyys, huoltovarmuus, luonnon monimuotoisuus ja riippuvuus fossiilisista polttoaineista.
Kasvulla on rajat
Hangon kallioisella rannalla alkukesän meri näyttää teräksiseltä. Nivalan vanhan pappilan hirsistä rakennetun huvilan verannalla juodaan murukahvia, pöydällä lepää shakkilauta ja kaksi nuorta metsästyskoiraa pyörii jaloissa toisiaan härnäten.
Hyvin alkanut keskustelu keskeytyy hetkeksi, kun koirat sinkoavat rantaan. Isäntä havahtuu liikkeelle. Pihapiirissä on nähty käärmeitä.
Hän nousee rauhallisesti, kävelee rantaa kohti ja huutelee koiria takaisin. Ne tottelevat nopeasti, saavat makupalat ja ilmastokeskustelu voi jatkua.
Herlin kertoo muistavansa hyvin 1970-luvun energiakriisin ja Rooman klubin Kasvun rajat -raportin, jossa varoitettiin rajallisten luonnonvarojen ongelmista. Monia raportin johtopäätöksiä pidettiin aikanaan liian synkkinä, mutta sen herättämät kysymykset luonnon kantokyvystä ovat sittemmin nousseet osaksi valtavirran ympäristökeskustelua. Suomessa Rooman klubin ajatuksia seurattiin tarkasti myös Herlinin perheessä: hänen isänsä, teollisuusmies Pekka Herlin, kuului järjestön aktiivisiin suomalaisiin vaikuttajiin.
– Kyllä Rooman klubin äijät olivat oikeassa, Herlin tuumaa ja sanoo raportin tehneen nuoreen opiskelijaan suuren vaikutuksen.
Silloin hän ei kuitenkaan vielä ajatellut erityisesti Itämerta tai ilmastoa. Mutta energia- ja luonnonvarakysymykset jäivät mieleen.
Ajatus siitä, ettei jatkuva kasvu rajallisessa maailmassa voi jatkua loputtomiin.
Vasta sota sai ihmiset kuuntelemaan
Myöhemmin ympäristötyö sai konkreettisemman muodon. Kun historian väitöskirja valmistui 1990-luvun alussa, Herlin päätti keskittyä Itämeren suojeluun. Ilmastonmuutos tuntui liian suurelta ja etäiseltä kokonaisuudelta, kun taas Itämeri tarjosi konkreettisen paikan, jossa ympäristöongelmien syitä ja ratkaisuja pystyi tarkastelemaan läheltä.
Vuonna 2007 hän oli perustamassa Elävä Itämeri -säätiötä eli Baltic Sea Action Groupia, jonka tavoitteena on nopeuttaa Itämeren kannalta olennaisia pelastustoimia.
Vuosien mittaan juuri Itämeren kautta monet asiat alkoivat yhdistyä toisiinsa. Maatalouden ravinnevalumat johtivat keskusteluun maaperän rakenteesta. Maaperän rakenne johti hiileen. Hiili johti ilmastoon. Ja lopulta biodiversiteettiin. Typen ja fosforin kierrosta alkanut Itämeri-työ johti siis lopulta paljon laajempiin kysymyksiin hiilen, veden ja luonnon monimuotoisuuden yhteydestä.
Herlin kuvaa innostuneena, kuinka tutkijat eri puolilla maailmaa havahtuivat lähes samaan aikaan siihen, että maaperän hyvinvointi, hiilen sitoutuminen ja luonnon monimuotoisuus ovat osa samaa kokonaisuutta.
– Kaikki tiet yhtyvät.
Hän puhuu hiiliviljelystä, mikrobeista ja uudistavasta maataloudesta tavalla, joka saa ne kuulostamaan yhtä aikaa käytännöllisiltä ja valtavan suurilta asioilta.
Hiiliviljely on yksi niin sanotun regeneratiivisen maatalouden menetelmistä. Sen tavoitteena on kasvattaa maaperän hiilivarastoa siten, että pelto sitoo enemmän hiiltä kuin vapauttaa sitä. Kannattajien mukaan samalla voidaan parantaa maan rakennetta, vähentää ravinnevalumia ja vahvistaa ruokaturvaa. Tutkijat ovat laajalti yhtä mieltä maaperän kunnon parantamisen hyödyistä, joskin näkemykset jakautuvat siitä, kuinka paljon hiiltä peltoihin voidaan sitoa ja kuinka pysyviä vaikutukset lopulta ovat.
Herlin on kuitenkin vakuuttunut siitä, että juuri maaperässä piilee yksi tulevien vuosikymmenten ratkaisevista kysymyksistä. Jos pellot eivät pidätä vettä, ravinteet valuvat vesistöihin. Jos maaperässä ei ole tarpeeksi hiiltä, kuivuus pahenee ja sato heikkenee. Jos biodiversiteetti köyhtyy, koko järjestelmä haurastuu.
Kun hän alkoi 2000-luvun lopulla yhdessä puolisonsa Saara Kankaanrinnan kanssa puhua uudistavasta maataloudesta ja hiilen sitomisesta peltoihin, kiinnostus oli vähäistä.
Nyt samat teemat ovat nousseet ruokaturvan ja huoltovarmuuden ytimeen.
Puhe ei ole jäänyt pelkäksi teoriaksi. Paraisilla sijaitsevalla Qvidjan maatilalla Herlin ja Kankaanrinta ovat kehittäneet käytännössä monia niistä ajatuksista, joista he ovat puhuneet vuosia. Tilalla yhdistyvät maatalous, tutkimus ja uusien ratkaisujen kokeilu.
Qvidjassa on tutkittu muun muassa maaperän hiilivaraston karttumista, luonnon monimuotoisuutta ja uudistavan viljelyn vaikutuksia. Samalla tilasta on kasvanut myös energia-alan kokeiluympäristö. Siellä syntynyt Q Power on kehittänyt biokaasuteknologiaa, jonka tavoitteena on hyödyntää maatalouden sivuvirtoja entistä tehokkaammin.
Eurooppa havahtui riippuvuuksiinsa
Ilkka Herlin on edelleen aktiivinen myös Elävä Itämeri -säätiön työssä. Säätiön Carbon Action -hankkeessa tutkijat, viljelijät ja yritykset ovat selvittäneet, voidaanko maaperään sitoa lisää hiiltä ja samalla vähentää vesistökuormitusta. Hankkeen taustalla on ajatus, joka toistuu Herlinin puheessa: Itämeren tila, maatalous, ilmastonmuutos, ruokaturva ja luonnon monimuotoisuus eivät ole erillisiä ongelmia vaan saman järjestelmän eri puolia.
Herlin nostaa esiin myös lannoitteet. Vielä muutama vuosi sitten harva ajatteli, kuinka riippuvainen eurooppalainen maatalous oli venäläisestä energiasta ja ammoniakista. Ukrainan sota muutti tilanteen yhdessä hetkessä.
– Yhtäkkiä kriisi on vienyt meidän tavoitteita uudelle tasolle.
Herlin puhuu paljon myös e-metaanista ja siitä, miten uusiutuvaa energiaa voitaisiin käyttää kaasun tuottamiseen. Hänen mielestään Suomella olisi mahdollisuus nousta tässä suunnannäyttäjäksi. E-metaani on synteettinen polttoaine, jota valmistetaan vihreästä vedystä ja talteen otetusta hiilidioksidista. Koska sitä voidaan käyttää nykyisessä kaasuinfrastruktuurissa ilman suuria muutoksia, sitä pidetään yhtenä mahdollisena vaihtoehtona fossiiliselle maakaasulle.
– Samaa tavaraa, mitä on tullut Venäjältä putkessa, hän kärjistää.
Tämäkään idea ei ole Herlinille vain teoreettinen. Hänen sijoituskohteisiinsa kuuluu esimerkiksi Ren-Gas, joka kehittää uusiutuvalla sähköllä tuotettavaa e-metaania. Herlinin mukaan juuri tällaisissa ratkaisuissa voisi piillä osa Suomen tulevasta energiaomavaraisuudesta.
Energia, data ja valta
Energia nousee Herlinin puheessa esiin myös tekoälyn yhteydessä. Häntä huolestuttaa ennen kaikkea se, kuinka paljon sähköä tekoälyjärjestelmät kuluttavat ja kuinka valtavia investointeja niiden kehittämiseen tällä hetkellä tehdään erityisesti Yhdysvalloissa.
– Se energiamäärä, mitä ne syövät, on ihan järkyttävää.
Hänen mukaansa maailma on siirtymässä uuteen historialliseen vaiheeseen, jossa energia, data, luonnonvarat ja geopoliittinen valta kietoutuvat yhä tiukemmin yhteen. Siksi hän puhuu myös oligarkeista, suuryritysten vallasta ja siitä, miten teknologinen kehitys voi karata hallinnasta samalla tavalla kuin öljytalous aikanaan.
Hän mainitsee John D. Rockefellerin ja Henry Fordin. Kukaan ei vielä 1900-luvun alussa ymmärtänyt täysin, millaisen yhteiskunnan öljy ja auto synnyttäisivät. Nyt hän näkee samanlaista historiallista murrosta tekoälyssä ja energiassa.
Vihreän siirtymän ristiriita
Herlin kaataa lisää murukahvia ja jatkaa sitten siitä, mihin jäi: energiasta, maaperästä ja historiallisista sykleistä.
Hän kertoo suhtautuvansa nykyiseen vihreän siirtymän puheeseen joskus myös epäillen.
– Ristiriitahan on siinä, että investoinneilla ei tule kestävää maailmaa, sillä samaan aikaan kun fossiilisista polttoaineista pyritään eroon, rakennetaan valtava määrä uutta infrastruktuuria, kaivoksia ja teollisuutta. Aina kun tulee talouskasvua, lapioidaan samalla maata meidän alta.
Vaikka Herlin siis kannattaa uusiutuvaa energiaa ja vihreitä investointeja, hän suhtautuu varauksella ajatukseen siitä, että talouskasvu voitaisiin irrottaa luonnonvarojen käytöstä.
Tässä piilee myös yksi hänen ajattelunsa kiinnostavista jännitteistä: hän ei ole teknologiavastainen eikä teollisuusvastainen, päinvastoin, mutta hän suhtautuu epäluuloisesti ajatukseen siitä, että pelkkä teknologia ratkaisisi elämäämme uhkaavan ympäristökriisin.
Mutta mikä sitten ratkaisisi?
Yhtä yksittäistä ratkaisua hänelläkään ei ole tarjota, mutta hän viittaa BIOS-tutkimusyksikön kehittämään ajatukseen ekologisesta jälleenrakennuksesta: yhteiskunnan laajamittaisesta uudistamisesta, jossa energia-, liikenne- ja tuotantojärjestelmiä rakennetaan uudelleen niin, että riippuvuus fossiilisista polttoaineista vähitellen vähenee.
Silti hän näkee keskustelussa ongelman.
– Meidän yhteiskuntamme on niin suuntautunut kasvuun, ettei juuri kukaan poliitikko uskalla sanoa ääneen, että jatkuva talouskasvu voi olla myös osa ongelmaa.
Häntä turhauttaa myös se, miten eri tavoin yhteiskunta reagoi erilaisiin kriiseihin.
– Sotimiseen löytyy rahaa niin paljon kuin pyydetään. Samaan aikaan biodiversiteettikato ja ilmastonmuutos ovat ihmiskunnan suurimpia haasteita. Täytyy vain toivoa, että havahdumme ajoissa ja ymmärrämme, että kurssi on pakko kääntää.
Te sentään yritätte
Seuraavaksi puhe siirtyy kuntiin ja paikallisiin yhteisöihin. Herlinin mielestä vihreä siirtymä näkyy kunnissa ennen kaikkea siinä, miten luonto, matkailu, energia ja elinkeinot sovitetaan yhteen.
Hän nostaa esimerkiksi Kuusamon, jossa paikalliset ovat puolustaneet lohijokia, vastustaneet kaivoksia ja samalla rakentaneet matkailua luonnon varaan. Herlin mainitsee nimeltä Matti Aikion, joka on tehnyt vuosia työtä Kuusinkijoki kuntoon ry:n puheenjohtajana joen ennallistamisen puolesta. Aikio nousi valtakunnalliseen julkisuuteen hankkeessa, jossa yhdistys osti Kuusinkijoen Myllykosken voimalaitoksen ja käynnisti vaelluskalojen kulkua palauttavan ennallistamistyön.
Herlinin mielestä juuri tällaiset tapaukset osoittavat, että pitkäjänteisellä paikallisella vaikuttamisella voi olla yllättävänkin suuri merkitys.
– Yksittäisellä ihmiselläkin on väliä.
Hän kertoo, että on ihmisiä, jotka ovat tehneet ympäristötyötä vuosikymmeniä lähes yksin, kunnes heidän ajatuksensa ovatkin yhtäkkiä muuttuneet valtavirtaisiksi. Luonnonsuojelijoita ei hänen mukaansa enää nähdä samalla tavalla viherhörhöinä kuin ennen.
Muutos näkyy myös siinä, miten ihmiset suhtautuvat ympäristötyöhön. Siinä missä aiheita pidettiin vielä muutama vuosikymmen sitten helposti idealistisina tai epärealistisina, nykyään Herlin kohtaa yhä useammin toisenlaisen reaktion.
– Meille sanotaan usein, että te sentään yritätte. Ja se tuntuukin parhaalta kiitokselta.
Herlinin mukaan moni on tällä hetkellä huolissaan maailman suunnasta ja arvostaa siksi ihmisiä, jotka pyrkivät etsimään ratkaisuja.
– Toivottomuus on aika laajaa, ja silloin kun joku tekee jotain, sitä arvostetaan.
Miten kaikki liittyy kaikkeen
Hangon kallioisella rannalla meri on kohottanut vaahtopäitä ja tuuli taivuttaa rantamäntyjä yhä voimakkaammin. Kun katseeni viivähtää pöydällä olevassa shakkilaudassa, Herlin huomaa eleen ja kertoo, että lasten ja lastenlasten kanssa tulee joskus pelattua. Sitten puhe palaa vielä hetkeksi ilmastoon ja maailmantilaan.
Herlin puhuu rauhallisesti, paasaamatta ja johdonmukaisesti, vaikka aiheina ovat samaan aikaan maaperän mikrobit, Venäjän sota, maailman energiatalous ja tekoälyn vallankumous.
Se tekee hänestä kiinnostavan ajattelijan tässä ajassa. Hän ei ole ihminen, joka uskoo yksinkertaisiin ratkaisuihin tai suuriin julistuksiin. Hän tarkastelee maailmaa pitkien historiallisten syklien kautta yrittäen hahmottaa, miten energia, politiikka, talous ja biologia liittyvät toisiinsa. Ehkä juuri siksi hänen tapansa katsoa maailmaa tuntuu nyt erityisen merkitykselliseltä.
ILKKA HERLIN
Kuka: Hiabin suuromistaja, pääomasijoittaja, luonnonsuojelija
Ikä: 67 v
Tekee: Elävä Itämeri -säätiön (BSAG) perustajajäsen ja hallituksen puheenjohtaja, Q Power Oy:n ja Soilfood-kiertotalousyhtiöiden perustaja, Quidjan koetilan ja Gullkronan sataman omistaja yhdessä vaimonsa kanssa, kirjoittaja
Koulutus: Filosofian tohtori ja historiantutkija
Asuu: Hangossa
Perhe: Vaimo Saara Kankaanrinta ja heidän kolme lastaan sekä kaksi koiraa: unkarinvizsla Salsa ja itäsiperianlaika Fenni. Edellisestä avioliitosta kaksi aikuista poikaa ja kolme lapsenlasta.
Harrastaa: Metsästystä, hevosia, purjehdusta.
Julkaisuja: Yhdessä vaimonsa Saaran kanssa kirjoitettu Luonnollisia ajatuksia (Teos 2021), Kivijalasta harjahirteen: Kustaa Vilkunan yhteiskunnallinen ajattelu ja toiminta (1993)
Ajaa: Biokaasuauto ja sähköauto
Kirja yöpöydällä: Benjamín Labatutin Maailman kauhea vihreys
Motto: Onni suosii rohkeaa
