Terveystieteiden tohtori Heidi Sipiläinen haluaa kauhistelun sijasta katsoa eteenpäin ja tehdä asialle jotakin.
– Lisää huomiota koko työyhteisöön ja sen ilmapiiriin, kaltoinkohteluun liittyvään ohjeistukseen ja hoitajien rekrytilanteisiin, hän ehdottaa.
Sipiläisen hoitotieteen väitöskirja vahvisti käsitystä, että hyvinvoiva henkilöstö hoitaa hyvin asiakkaita.
Itä-Suomen yliopiston väitöstutkimuksessaan Heidi Sipiläinen selvitti hoitohenkilökunnan käsityksiä vanhusten kaltoinkohtelusta ympärivuorokautisen hoidon yksiköissä. Tutkija itse on tehnyt yli 20 vuotta vanhustyötä Helsingissä sairaalassa, vanhainkodissa ja palvelutalossa, sairaanhoitajana, lähiesimiehenä ja johtajana. Nykyisin hän on yksi kaupungin kotihoitopäälliköistä.
– Omien kokemusteni kautta olen huomannut, ettei vanhoja ihmisiä aina kohdella niin kuin pitäisi, hän perustelee arkaa, mutta tärkeäksi kokemaansa tutkimusaihetta.
– Tavoitteenani oli ennen muuta tuottaa tietoa, jolla kaltoinkohtelua voitaisiin ennaltaehkäistä ja vähentää.
Kysely paljasti karuja lukuja: 85 prosenttia hoitajista oli havainnut työpaikallaan psyykkistä tai sosiaalista kaltoinkohtelua. Fyysistä kaltoinkohtelua tunnisti 63 prosenttia vastaajista.
Tyypillisimpiä tapauksia olivat vanhuksen toiveen tai pyynnön sivuuttaminen tai hänen avustamisensa niin, ettei intimiteettiä suojattu. Hoidon laiminlyönti liittyi useimmiten hygieniaan tai ruokailuun ja ravitsemukseen.
– Riittää kun yksikössä on yksi ihminen, joka kohtelee huonosti ja muut näkevät sen. Tutkimustulokseni eivät siis kerro kaikkien toimivan näin, vaan kuvaavat ilmiötä yleensä. Toisaalta tiedän monta työyhteisöä, joissa vanhuksia hoidetaan erittäin hyvin.
Vastaajat mainitsivat kaltoinkohtelijoiksi niin hoitajia, lääkäreitä kuin hoitotyötä johtavia.
”Muistisairaiden vanhusten hoidon osaamista tulisi lisätä sekä osana perus- että lisä- ja täydennyskoulutusta.”
Kaltoinkohtelu-termi voi tarkoittaa monenlaisia asioita, jotka aiheuttavat vanhalle ihmiselle harmia, haittaa, kärsimystä tai surua. Kirjo ulottuu naureskelusta kovakouraiseen käsittelyyn, hoidon laiminlyöntiin ja taloudelliseen tai seksuaaliseen hyväksikäyttöön.
Joskus hoitajien, vanhusten ja heidän läheistensä käsitykset ja tulkinnat poikkeavat toisistaan.
– Niin kauan kuin kaltoinkohtelulle ei ole yhdessä sovittua määrittelyä, siihen on myös vaikea puuttua, Heidi Sipiläinen tietää.
– Omassa organisaatiossani olemme käyneet yhteisen keskustelun, ja kirjanneet asiat ohjeiksi. Nyt on tarkoitus päivittää tuo muutaman vuoden takainen määrittelymme.
Ihanteellisimmillaan ohjeistuksen tuntevat myös asiakkaat ja omaiset.
Hoitotyön arjessa odotukset poikkeavat ajoittain hoidon todellisesta tarpeesta.
– Hoitajat ovat usein vaikeissa eettisissä tilanteissa. Vahvoilla omaisilla voi olla hyvin voimakas tahto jonkin asian puolesta ja vanhus itse tahtoo aivan muuta, ketä silloin kuunnellaan?
Pahimmillaan omaiset tekevät valituksen, ellei toimita kuten he haluavat.
Heidi Sipiläinen pitää asiakkaan mielipidettä ensisijaisena, vaikkei sitäkään aina ole helppo noudattaa.
– Muistisairas saattaa toivoa jotakin sellaista, mikä ei ole hänelle itselleen hyväksi, ja hoitajan täytyy osata jotenkin kiertää asia. Moni ei halua esimerkiksi mennä suihkuun. On osaamiskysymys, miten peseytyminen hoidetaan vanhuksen itsemääräämisoikeutta kunnioittaen ja häntä loukkaamatta.
”Henkilöstön työhyvinvoinnista huolehtimisen ja hyvän työilmapiirin kehittämisen tulee olla keskeinen osa johtamista ympärivuorokautisen hoidon yksiköissä. ”
Pitkän linjan ammattilaisena Heidi Sipiläinen tietää, kuinka monimutkaisesta kuviosta on kyse. Henkilökunta joutuu päivittäin tekemään päätöksiä ja toimimaan nopeasti.
– Silti ajattelen, että ellemme edes yritä tarjota hyvää hoitoa, silloin on vaarassa luiskahtaa kaltoinkohtelun puolelle. Ymmärrän hankalia tilanteita, enkä syyllistä hoitajia, sillä heidän maailmansa on erittäin haastava. Kuitenkin väitän, että hoitotyössä on myös sellaisia henkilöitä, joiden ei kuuluisi olla. Napakammin pitää puuttua siihen, jos joku kohtelee vanhuksia huonosti.
Mikä sitten on kaltoinkohteluksi luokiteltavan käytöksen hyväksytty raja? Täytyykö olla nollatoleranssi?
Näitä Sipiläinenkin on usein pohtinut.
– Ajattelen niin, että jos olisin itse hoidettavana, ja jos itsemääräämisoikeuttani loukataan tai minua kohdellaan lapsenomaisesti tai kovakouraisesti, kyllä toleranssi olisi aika lailla nolla. Jos joku tulee kerran koputtamatta huoneeseen, sen voisin ehkä sietää.
Vanhustenhoito on muuttunut siitä, kun Heidi Sipiläinen 1990-luvulla aloitti sairaanhoitajana.
– Silloin hoitajilla oli paljon valtaa, he eivät olleet millään lailla tasavertaisia hoidettaviensa kanssa. Tätä vanhaa kulttuuriperinnettä on varmaan yhä osin mukana. Se kuitenkin hämmästyttää, kun alalle on tullut uusia hoitajia, joille on jo koulutuksessa puhuttu kaltoinkohtelusta ja eettisistä periaatteista.
Miksi siellä työpaikalla sitten pääsee lipsumaan?
Tutkimuksessaan Sipiläinen tunnisti altistavia riskitekijöitä.
– Kun työilmapiiri on huono, kaltoinkohtelu selkeästi lisääntyy. Isoissa hoitoyksiköissä sitä ilmenee enemmän kuin pienissä, alle 20 asukkaan yksiköissä. Samoin ohjeiden puuttuminen vaikuttaa.
”Kaltoinkohtelutapauksien määrän kehittymistä pitäisi seurata, analysoida syitä ja suunnitella, miten voidaan välttää.”
Niin hoitolaitoksiin kuin julkisen terveydenhuollon päättäjien suuntaan terveystieteiden tohtori lähettää käytännönläheisiä terveisiä.
– Ensimmäisenä on syytä selvittää, miten henkilökunta ja koko työyhteisö voivat, ja paljonko kaltoinkohtelua yksikössä ilmenee. Kehityskeskusteluissa asia kannattaa nostaa esiin. Kun todellinen tilanne on selvillä, määritellään yhdessä, mitä kaltoinkohtelu on, ja sen jälkeen laaditaan ohjeet näitä tilanteita varten. Henkilökunnan ohjeisiin lisäisin vielä, mitä huonosta kohtelusta seuraa.
Heidi Sipiläisen tutkimus nimittäin osoitti, että harvoin seuraa yhtikäs mitään.
Työntekijät saattavat kyllä ilmoittaa esimiehelle havainnoistaan, mutta siihen se jää. Osa henkilökunnasta puuttuu kaltoinkohteluun heti kun sellaista huomaa, mutta joissakin tapauksissa työntekijä vain sulkee silmänsä.
Sijaisen tekemisiin näyttäisi olevan suurempi valmius puuttua kuin vakituisen työkaverin.
– Minusta ohjeistuksessa täytyy reilusti ja avoimesti sanoa, että organisaatiossamme tällaista ei hyväksytä, ja jos sellaista ilmenee, sitten tapahtuu näin, näin ja näin. Tarvittaessa polku jatkuu palvelussuhteen purkamiseen tai irtisanomiseen asti.
Ympärivuorokautisen yksikön esimiehen olisi kaltoinkohtelusta kuullessaan yhdessä henkilökunnan kanssa analysoitava, mitä oikein tapahtui ja miksi noin kävi. Tunnistammeko yksikössämme mekanismeja, jotka aiheuttivat tai mahdollistivat tapahtuneen? Mitä voisi tehdä, jottei sama toistu?
Vanhustyössä Suomessa käytetään työnohjausta harvoin. Sipiläisen mielestä se voisi auttaa, kun hoidettavana on huonokuntoisia, monisairaita vanhuksia.
– Ammattilaisen kanssa olisi hyvä käydä läpi haastavia tilanteita, joita on asiakkaiden kanssa ollut. Mitä silloin pitäisi tehdä ja miten toimia, kun hermot meinaavat mennä, joskus sitäkin, miksi tunnen niin kuin tunnen.
– Kaltoinkohtelu on ollut hyshys-asia, tabu. Sitä kuitenkin selvästi ilmenee vanhustenhoidossa niin paljon, että olisi aika avoimesti puhua, mitä teemme päästäksemme siitä eroon.
”Vanhusten hoitotyössä työskentelevien rekrytointia olisi mahdollista kehittää.”
Kaikkein haavoittuvimmassa asemassa ovat muistisairaat, joita on yhä enemmän.
– Heidän kohtaamisessaan osaaminen korostuu, ja tietoa tarvitaan lisää. Muistisairaalle käytösoireiselle asiakkaalle ei pysty järkipuheella perustelemaan, miksi jotakin tehdään. On otettava käyttöön toisenlaiset taidot ja keinot, Sipiläinen perustelee lisäkoulutuksen tarvetta.
Niin ikään rekrytointiin on syytä kiinnittää huomiota, tarkistaa vanhusten hoitajiksi pyrkivien taustat ja hyödyntää koeaikaa nykyistä enemmän. Työvoimapulan aikaan sisään on ehkä päässyt henkilöitä, jotka muulloin eivät olisi päässeet. Osaamisen lisäksi sopivuus vanhustyöhön on tärkeää.
– Mielipidettä hoitajista voi kysellä asiakkailta ja heidän omaisiltaankin. Yksikköön töihin tullessaan he tietäisivät käytännön, kuinka kohtelusta ja muusta halutaan aina kuulla palautetta. Tällaiset konstit eivät edes maksa mitään, mutta osaltaan voisivat vähentää kaltoinkohtelua.
”Organisaatioon tai yksikköön liittyi altistavia tekijöitä, erityisesti liian alhainen henkilöstömäärä ja runsas sijaisten käyttö, mikä kuormittaa vakituista henkilökuntaa. ”
Pelkällä maalaisjärjellä ymmärtää, että työpaikan hyvä henki vaikuttaa siihen, kuinka hommat tulevat hoidetuksi. Heidi Sipiläisen yllätti, kuinka vahvasti tieteellinen tutkimus todisti samaa.
-Olen iloinen, sillä en ollut ajatellut ilmapiiriasian nousevan näin selvästi esiin. Tulos on minusta kuitenkin aika tärkeä, ja ongelmaan olemassa konkreettiset ratkaisut, jotka on täysin mahdollista toteuttaa.
– Uudella tavalla katson nykyisin oman organisaationi työnvointikyselyjen tuloksia. Osaan olla huolissani asiakkaiden hoidosta niissä yksiköissä, joissa henkilökunta ei voi hyvin ja joissa esiintyy työilmapiiriongelmaa, hän kuvaa.
Sipiläisen kyselyssä vastaajat pitivät kaltoinkohtelulle altistavana tekijänä liian vähäistä henkilöstömäärää. Hoitajien mielestä työhyvinvoinnin ongelmat johtuvat ainoastaan siitä.
Tiukka henkilöstömitoitus lienee totta monessa hoitopaikassa, mutta Sipiläisen mukaan se on myös helppo kestoselitys. Stressi, väsymys, omat terveysongelmat ja henkilökohtaisen elämän vaikeudet eivät aina johdu pelkästään työstä.
– Pitkän työkokemukseni perustella tekee mieli sanoa, ettei kaltoinkohtelua ratkaista palkkaamalla lisätyövoimaa ilman, että katsotaan, mitä henkilökunta tekee ja millaisia työyhteisöt ovat, Heidi Sipiläinen arvioi.
Hän muistuttaa, että monissa asiakaspalvelutehtävissä on paljon työtä, mutta se ei tarkoita, että ihmisiä kohdellaan huonosti. Sipiläisen mielestä kyse voi olla myös asenteista, vallan käytöstä, ja tavasta nähdä vanhus enemmän hoidon kohteena kuin omista asioistaan päättävänä asiakkaana.
Henkilöstömitoitus on kimurantti juttu siinäkin mielessä, ettei missään sanota, mikä sen pitäisi olla ollakseen juuri oikea.
– Hoitotyön johtajana minun on vaikea hyväksyä ajatusta, että jos on vähän henkilökuntaa, sen takia saa puhua epäasiallisesti vanhuksille. Eihän nätisti puhuminen vie yhtään enempää aikaa! Jos on pinna tiukalla ja stressaantunut, toki ymmärrän, että kynnys laskee.
– Varmaan alhaisella henkilöstömitoituksella on merkitystä, ja joillakin työpaikoilla etenkin ilta- ja yövuoroissa on liian vähän väkeä. Silti väitän, ettei se ole ykkösasia ongelman ratkaisemisessa. En usko, että jos kaikkialle laitetaan mitoitukseksi esimerkiksi 0,65, samalla kaltoinkohtelu loppuu. Kyllä muut konstit tulevat ensin.
Sen Sipiläinen kyllä uskoo, että työssäjaksamisen raja tulee jossain vastaan. Nykyistä mitoitusta 0,5 ei saa laskea, jos ylipäätään halutaan taata vanhuksille hyvä hoito.
– Jonkinlainen kohtuullisuus hoidon järjestämisessä pitää olla, hän puuskahtaa.
”Kaikissa ympärivuorokautisen hoidon yksiköissä tulisi olla ohjeet kaltoinkohtelutilanteiden varalla henkilökunnalle, asukkaille ja omaisille.”
Vanhustenhoidosta media on saanut paljon meheviä juttuja, ja klikkijournalismin aikakaudella huono kohtelu on taattu aihe.
– Jo 1990-luvun lopulla Suomessa kohuttiin vanhustenhoidon laadusta. Sairaanhoitajana kuvittelin tekeväni hyvää työtä, mutta tiedotusvälineet kertoivat, että vanhuksia hoidetaan surkeasti ja makuutetaan märissä vaipoissa. Ahdistuin lehtijutuista, kun tiesin, ettei meillä ainakaan ole sellaista.
– Hoitotyön tekijälle negatiiviset uutiset tuntuvat kurjilta. Väitöstutkimusta aloittaessani mietin, että aiheeni on eettinen valinta, ja tulokset sisältävät riskin päätyä keltaiseen lehdistöön. Alusta asti ajatukseni oli olla syyllistämättä ketään, ja tutkimuksen avulla yrittää löytää seikkoja, joilla kaltoinkohtelua voitaisiin ennaltaehkäistä.
Tieteellinen tutkimus paljasti ilmiön erittäin yleiseksi. Myös muut viestit ruohonjuuritasolta sekä julkisessa että yksityisissä keskusteluissa ovat usein korutonta kertomaa.
Kuka meitä hoitaa tulevaisuudessa, kun vanhustyön maine on tällainen? Miten alalle saadaan uutta väkeä?
– Oikeasti meidän on kehitettävä työyhteisöjämme vetovoimaisiksi työpaikoiksi, ja kyllä siinä vielä on tekemistä.
Heidi Sipiläisen mielestä konsteja on.
– Kaikki alkaa siitä, kun hoitotyön opiskelija tulee taloon ensimmäiselle harjoittelujaksolleen. Hän näkee, miten vanhuksia kohdellaan – ja miten häntä itseään kohdellaan. Me olemme saaneet monta opiskelijaa, jotka ovat harjoittelun jälkeen jääneet keikkatyötä tekemään, ja valmistuttuaan sitten tulleet yksikköön töihin.
Fyysisesti ja henkisesti kuormittavassa työssä omaan terveyteen liittyvät ongelmat usein lisääntyvät vanhetessa. Hoitohenkilökunnan ikääntyminen on faktaa, kuten monessa muussa tehtävässä kunta-alalla.
– Tämä saa pohtimaan, lisääntyykö samalla hoidettavien vanhusten kaltoinkohtelun riski. Jos näin on, johtamisessa täytyisi kiinnittää erityistä huomiota ikääntyneiden hoitajien jaksamiseen ja työhyvinvointiin.
Sipiläisen mukaan yksikön johtaja pystyy paljon vaikuttamaan siihen, miten vaikkapa uusia, asukasta kunnioittavia toimintatapoja otetaan käyttöön.
– Kaltoinkohtelua ei voida ennaltaehkäistä tai saada vähenemään, elleivät hoitotyötä johtavat henkilöt itse toimi esimerkkeinä muille siitä, miten vanhusten huonoon kohteluun puututaan aina.
Kursiivilla merkityt lainaukset ovat Heidi Sipiläisen väitöskirjasta, tutkimustulosten perusteella tehtyjä päätelmiä ja suosituksia.
Heidi Sipiläisen väitöstutkimus Hoitohenkilökunnan käsityksiä vanhusten kaltoinkohtelusta ympärivuorokautisen hoidon yksiköissä. (Avaa klikkaamalla tai käyttämällä QR-koodia)
Kommentit