Ammattikunta haluaa siirtää tietoa ja taitoa yli organisaatiorajojen. Yhteistyötä kelpaa rakentaa tukevan kivijalan päälle. Urakoimista kuitenkin riittää vielä.
Jo potilasturvallisuus vaatii juohevaa yhteispeliä hoitopaikkojen välillä.
Tuoreen väitöstutkimuksen mukaan hoitajat ymmärtävät asian tärkeyden. Kun Terhi Lemetti haastatteli ikääntyviä ihmisiä hoitavia sairaanhoitajia, vastaukset vahvistivat, että eri yksiköissä on vahva tahto toimia yhdessä.
Yhteiset käytänteet jäävät kuitenkin usein sopimatta, roolit, tavoitteet, tehtävät ja vastuut määrittelemättä.
– Hoitajilla on motivaatiota, mutta yhteistyöhön tarvitaan myös johdon tuki ja selvät toimintamallit, tietää terveystieteiden tohtori Lemetti. Hän tuntee aiheen sekä tutkijana että kokeneena sairaanhoitajana.
Soten suunta oikea
Sote-uudistuksen suunnitelmissa Terhi Lemetti näkee oikeansuuntaista, myönteistä kehitystä.
Sujuvat, katkeamattomat palveluketjut ovat keskiössä.
– Asioita on katsottu potilaslähtöisesti, saumaton yhteistyö on ollut koko ajan mukana, hän kiittelee.
– Yksityiskohtia on mahdoton arvioida, koska paketti on kokonaisuutena valtava, mutta monia hyviä elementtejä olen kyllä huomannut. Positiivisella mielellä odotan uudistuksen tuomaa tukea yhteistyön rakenteisiin.
Kun Lemetti hiljakkoin oli puhumassa hoitotyön johtajille sote-johtamisesta poikkeusoloissa, hän heitti kuulijoilleen: Oletteko omissa yksiköissänne pohtineet, keitä yhteistyökumppaninne ovat? Onko teillä mietittynä toimintamallit yhteistyöhön?
Tutkijan mielestä kuviota on tarkasteltava useilla tasoilla.
– Erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon suuret sopimukset ja pelisäännöt tulevat tietenkin ylimmästä johdosta, mutta liikkeelle voi lähteä myös pienistä asioista. Toisen yksikön kanssa voi sopia toimintatapoja päivittäiseen arkeen, aloittaa vaikka siitä, löydämmekö toistemme yhteystiedot.
Hetkinen. Luulisi kai yhteystietojen olevan helposti saatavilla? Niin luulisi, mutta juuri tähän ongelmaan erikoissairaanhoidossa sairaanhoitajana työskennellyt Terhi Lemetti törmäsi jo vuosia sitten.
– Joskus tuli vastaan tilanne, että olisin tarvinnut perusterveydenhuollossa työskentelevän kollegan neuvoa tai olisi pitänyt sopia esimerkiksi haavahoidon toteuttamisesta. Käytännön yhteistyö osoittautui vaikeaksi alkaen siitä, ettei yhteystietoja ollut missään. Ei ollut selkeää toimintatapaa, miten tehdä ja keneen ottaa yhteyttä.
Kun hoitotieteilijä Lemetti myöhemmin väitöstutkimustaan varten kuunteli hoitajia, pulma pulpahti taas pintaan.
– Joku kertoi, että jos tavoittelee kollegaa toisesta organisaatiosta, joutuu soittamaan samaan yleiseen numeroon, jossa potilaatkin jonottavat tai johon on kenties soittoaika. Ei kuulosta kovin toimivalta ratkaisulta!
Koronavuosi on ollut omanlaisensa tulikoe. Hoitajien yhteistyö on sekä Suomessa että maailmalla tiivistynyt, teknologian hyödyntäminen lisääntynyt.
– Tartunnan jäljitystä on tehty sekä erikoissairaanhoidossa että perusterveydenhuollossa. Tietoa ja osaamista on täytynyt siirtää nopeasti. Olin itsekin viime keväänä mukana koronatyössä, ja jo silloin huomasi, kuinka poikkeustilanne pakotti keksimään uudenlaisia ratkaisuja.
Kolmas pyörä kuviossa?
Väitöskirjassaan Terhi Lemetti tarkasteli yhteistyön toteutumista sairaanhoitajien näkökulmasta.
Teoreettista malliaan varten hän kyseli myös ikääntyviltä potilailta tai omaisilta, mitä hoitajien välinen yhteistyö heidän mielestään on. Harva osasi tarkkaan määritellä, ja joku pohti, onkohan sellaista yleensä olemassa.
– Osin he kuitenkin mainitsivat samoja elementtejä, joita ilmeni hoitajien haastatteluissa. Aineiston pohjalta itselleni syntyi käsitys, ettei yhteistyö aina näy potilaalle, vaikka sitä onkin.
Hoitajat soittelevat keskenään, välittävät toisilleen tietoa tai jakavat osaamistaan.
– Ellei yhteistyö toimi, silloin se varmaan herkemmin huomataan.
Ikääntyneet toivoivat, että heitä kohdellaan yksilöinä, ja että he saavat osallistua hoitoyhteistyöhön kykynsä ja toiveensa mukaan.
– Tämä viesti tuli mukaan myös kehittämääni malliin. Aluksi pohdin, onko jo eri ilmiö, jos yhteistyöhön tulee lisää toimijoita. Koska kyse on potilaan hoidosta, kyllä hänen itsensä kuuluu olla mukana. Kaikki eivät sitä välttämättä edes toivo, mutta niillä, jotka haluavat, täytyy olla mahdollisuus.
Tieteellisessä katveessa
Akateemisen opinnäytematkansa suurimpaan yllätykseen Terhi Lemetti törmäsi heti alkumetreillä.
– Innokkaana sairaanhoitajana ajattelin, kuinka nyt teen hienon intervention yhteistyömme kehittämiseen. Hämmästyin, kun en löytänytkään aiheesta juuri tietoa. Piti siis ensin itse määrittää, mitä yhteistyö on. Aluksi kuvasin, mitä laaja käsite yleisesti pitää sisällään, ja sen jälkeen, mitä se tarkoittaa sairaanhoitajille. Halusin tietää, onko näissä yhteneväisyyksiä.
Muun muassa lääkäri-hoitaja-yhteistyöstä on paljonkin tutkimuksia, ja näissä esimerkiksi päätöksenteon merkitys korostuu selvästi enemmän kuin Lemetin tuloksissa.
Oikeastaan on hämmästyttävää, miksi hoitajien keskinäinen vuorovaikutus on pysynyt tieteellisessä katveessa.
– Jo vuonna 2000 tutkimuskirjallisuudessa todettiin, että erikoissairaanhoidossa ja perusterveydenhuollossa sairaanhoitajien välisessä dokumentaatiossa ja kommunikaatiossa olisi kehitettävää. Samoja näkemyksiä on esitetty myöhemminkin eli tiedon tarve on kyllä tunnistettu. Hyvä kysymys on, miksei sitä ole kerätty.
Tuttu ilmiö, tuhat tarinaa
Otetaanpa tositapahtumiin perustuva esimerkki takavuosilta.
Syöpäpotilasta oli hoidettu kotikaupunkinsa yliopistosairaalassa. Vähän myöhemmin nainen joutui äkillisen vaikean infektion takia terveyskeskuksen päivystyksen kautta vuodeosastolle eristykseen.
Koska oli viikonloppu, ennen maanantaita perusterveydenhuollon hoitajien oli mahdoton saada potilaan aiempia tietoja, vaikka niitä olisi kipeästi tarvittu – ja vaikka samassa rakennuksessa oli yksi erikoissairaanhoidon yksikkö.
Yhteisten järjestelmien merkitys ja hyödyt nousivat esiin myös Terhi Lemetin tutkimuksessa. Turvallisen, laadukkaan hoidon jatkuminen on taattava hoitopaikan vaihtuessa, potilastietojärjestelmän tulee tukea tiedon kulkua.
– Ellei yhteisiä järjestelmiä ole käytössä, pitää ainakin selkeästi määritellä, miten tieto varmasti siirtyy potilaan siirtyessä organisaatiosta toiseen.
Kyselytutkimusta tehdessään Terhi Lemetti kiersi yli 60 yksikössä infoamassa aiheestaan ja pyytämässä vapaaehtoisia osallistujia.
– Jo siinä vaiheessa syntyi hyviä keskusteluja. Ilmiö oli tuttu lähes kaikille, tietoa selvästi kaivattiin. Niin ammattilaiset kuin maallikot ymmärtävät nopeasti, mistä tutkimuksessa on kyse. Moni kertoo omakohtaisia esimerkkejä tai tarinoita joko onnistuneesta tai epäonnistuneesta yhteistyöstä, esimerkiksi kuinka oli tapahtunut tietokatkos tai kuinka jokin testi oli toistettu uudelleen tai kuinka yhteistyötä oli tehty ahkerasti, jotta potilas voi asua kotonaan mahdollisimman pitkään.
Sosiaalinen prosessi
Yhteistyö on Terhi Lemetin mukaan sosiaalinen, nelivaiheinen prosessi.
Ensimmäinen ulottuvuus on konteksti ja tilanne, jossa on mukana ainakin kaksi sairaanhoitajaa eri organisaatioista sekä ikääntyvä potilas. Tässä kohtaa tavoitteet ovat selvät, molempien hoitajien roolit ja tehtävät ymmärretään ja niitä arvostetaan.
Toinen vaihe ratkaisee, lähteekö yhteistyö kukoistamaan. Onko siihen mahdollisuuksia, ovatko resurssit kohdallaan? Ovatko olosuhteet suotuisat; kunnioitammeko toisiamme ja toistemme osaamista, onko asenteemme kollegiaalinen, uskommeko, että meillä on osaamista, motivaatiota ja halua yhteistyöhön?
– Kolmas vaihe on varsinaista toimintaa, käytännön tekemistä. Suunnittelemmeko yhdessä potilaan hoidon, asetammeko tavoitteet, sovimmeko roolit ja vastuut, onko välillämme avointa vuorovaikutusta, koulutammeko, konsultoimmeko ja mentoroimmeko tarvittaessa toisiamme?
Viimeisenä tulevat seuraukset. Siirtyykö hoito saumattomasti organisaatiosta toiseen, hyödynnetäänkö osaamista, verkostoituvatko sairaanhoitajat?
Terhi Lemetin väitöskirja Erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon sairaanhoitajien välinen yhteistyö ikääntyvän potilaan hoidossa – Malli, mittari ja tulokset tarkastettiin joulun alla 2020 Turun yliopistossa.
Lemetin työpaikka on ollut HUSissa vuodesta 2007. Kokemusta on karttunut sairaanhoitajan, toimenpidehoitajan, apulaisosastonhoitajan ja osastonhoitajan tehtävistä. Nykyinen kliinisen asiantuntijan tehtävä on Tulehduskeskuksessa, mutta loppukevääseen asti hän on kehittämispäällikön sijainen Hoitotyön johdossa.
– Tutkijavapaalla ollessani tein keikkaa kotihoitoon. Ajattelin, että on hyvä perehtyä sairaanhoitajana myös perusterveydenhuollon toimintaympäristöön.
Väitöskirja tuotti runsaasti uusia kysymyksiä.
– Yhteistyöaihe on todella laaja, vähän kompleksinenkin. Teoreettiseen malliini sisältyy useita osa-alueita: osaaminen, tiedonkulku, potilasturvallisuus, hoidon jatkuvuus, johtaminen erilaisista näkökulmista. Toivottavasti pääsen jatkotyöstämään mallia, jotta sitä voi soveltaa laajemmallekin, viitekehyksenä isoon kokonaisuuteen.
Osana Lemetin tutkimusta syntyi myös mittari yhteistyön toteutumisen seurantaan.
Terhi Lemetin väitöskirja Nurse-to-nurse collaboration between hospital and primary health care on older people’s nursing care – Model, instrument and results
Kuka?
Terhi Lemetti
Ikä: 45
Koti: Järvenpäässä
Koulutus: sairaanhoitaja, terveystieteiden tohtori
Työpaikka: HUSin tulehduskeskuksessa kliininen asiantuntija, kehittämispäällikön sijainen hoitotyön johdossa vielä kevään 2021
Harrastukset: ”Pääasiassa juoksu. Liikkuminen tuo vastapainoa tutkimiseen ja työhön. Käyn myös kuntosalilla ja lenkkeilen pienen koirani kanssa.”
Kommentit