/ 11.06.2018

Maarit Pedak perehtyi sisäiseen kriisiviestintään Jokelan ja Kauhajoen koulusurmissa

Liian helppo kriisiharjoitus on hyödytön. Valtiotieteen tohtori Maarit Pedak tietää, kuinka suuressa roolissa kunta on yhteisön kohdatessa vakavan kriisin.

Jaa artikkeli Facebook Twitter LinkedIn Sähköposti

Maarit Pedakin väitöstutkimus Kompleksinen yhteisökriisi. Sisäinen kriisiviestintä kuntaorganisaation resilienssitekijänä Jokelan ja Kauhajoen koulusurmissa (Helsingin yliopisto 2018) vahvistaa, että kriisitilanteissa viranomaisyhteistyö on viestintää. Pedak väitteli maaliskuussa 2018 Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Kun yhteisö kohtaa vakavan kriisin, kunta on merkittävässä roolissa. Ja kun kriisiä harjoitellaan, kunnan tulee olla merkittävässä roolissa silloinkin.

Jos poliisi, pelastustoimi ja SPR harjoittelevat ilman kunnan mukanaoloa, Pedakin mukaan ei synny alueellista valmiutta. Yksittäisen organisaation kriisivalmius ei riitä, sillä vasta yhteisillä harjoituksilla löytyvät johtamisen, yhteistyön ja tiedonvaihdon ongelmakohdat.

Kriisitilanteessa viranomainen tavallaan myös menettää itsenäisyytensä, koska kukaan ei pärjää yksin.

Suuronnettomuusharjoitukset ovat usein päättyneet kesken. Kriisitutkija sanoo, ettei mikään pelastusvaiheeseen loppuva varautumisharjoitus ole pätevä.

– Se antaa liian helpon ja yksinkertaisen kuvan. Jotta harjoituksesta olisi hyötyä, sen pitää auttaa valmentautumaan aitoon tilanteeseen.

Asiantuntijana Maarit Pedak oli kommentoimassa rannikon laajaa ja kunnianhimoista koitosta, jossa varauduttiin 4 000 matkustajan risteilyaluksen kaatumiseen. Suurin osa hukkuu, 10 prosenttia jää henkiin.

– Pelastusvaiheen jälkeen 400 ihmistä täytyy viedä sairaaloihin tai majoittaa jonnekin. Kysyin, minne aiotte toimittaa pelastuneet, ja sain vastauksen, että kenttäharjoituksessa laitetaan ihmiset vain bussiin, mutta sen pidemmälle ei ole ajateltu. Sanoin sitten, että kuulkaas, teillä työ vasta alkaa, kun se bussi tulee sinne jonnekin.

Jonkun täytyy olla ottamassa vastaan, jonkun täytyy miettiä ja tietää, mitä seuraavaksi tehdään.

– Jos Suomen aluevesillä on 3 000 kuolonuhria meren pohjassa, täytyy miettiä myös paikka, minne tuhannet omaiset tulevat jättämään dna-näytteitä. Missä on majoituskapasiteettia, missä tulkkipalveluita? Missä viranomaisjohto, joka organisoi dna-näytteiden ottamisen? Kaikkea tällaista tulisi pohtia. Plus sitä, että omaiset vaativat koko ajan ajantasaista tietoa.

Tutkimustulosten mukaan kunnat eivät aina edes tunnista omaa työtään kriisitilanteissa. Harjoituksiin osallistumisaktiivisuuskin voisi olla parempi.

– Jokaisen tulisi tiedostaa, että meille kuuluu tukitoimenpiteiden johtaminen. Jos minkä tahansa viranomaisharjoituksen riskiskenaario loppuu liian aikaisin, kuntatason toimijoiden täytyisi sanoa, että me tulemme nyt tässä kohtaa mukaan, ja harjoitus jatkuu, kunnes myös tukitoimenpiteet on johdettu.

Pelastusviranomaisten pitäisi virkansa puolesta miettiä näitä kysymyksiä, ja huomata, ettei ihmisiä voi vain lähettää ”jonnekin”, vaan täytyy huolehtia erilaisista palveluista.

– Väitöskirjani kertoo, miten palveluita järjestetään, millaisia hienoja ratkaisuja kriisiorganisaatioissa on löydetty ja mitä Tuusulan ja Kauhajoen kokemuksista on opittu. Jos joka harjoituksessa käytäisiin läpi olennaiset perusasiat, valmiutemme taso olisi ihan toista luokkaa kuin nyt, Pedak sanoo.

Alistua vai varautua?

Maarit Pedakin väitöskirja keskittyy kouluampumisiin, mutta yhteisöä voi ravistella myös muunlainen kriisi. Samat periaatteet pätevät silti pitkälle.

Tuntemattomaan tilanteeseen voi soveltaa tunnettua; tutkittua tietoa ja aiemmasta opittua.

Amerikassa kouluampumiset ovat johtaneet jopa villiin ehdotukseen aseista opettajille.

– No se ei todella lisäisi turvallisuutta, Pedak puuskahtaa.

Hän kertoo joskus kysyneensä terrorismintutkijalta, miksei yhteiskunnassa voida avoimesti ja reilusti varautua siihen, että kriisejä tapahtuu. Vastaus kuului, että se koettaisiin alistumisena.

– Tämän logiikan mukaan siis alistumme pahaan, jos hyväksymme ajatuksen, ettemme voi ennaltaehkäistä kaikkea pahaa. Lähtökohta on järjetön, koska sitten kun paha osuu kohdalle, meillä ei ole valmiutta saada tukea, jota tarvitsisimme. Kuten olemme joutuneet huomaamaan, pahat asiat eivät ole maailmasta loppuneet, vaikka niitä on kuinka yritetty ehkäistä.

– Kyllä meidän on uskallettava kohdata myös kriisin jälkeinen todellisuus, se on realismia. Pahinta on, jos valmius puuttuu. Silloin kriiseistä tulee aivan kaoottisia.

Pedak kertoo, miten kriisikoulutuksissa joku aina äimistelee silmät lautasina, kuinka juuri meille sattuikin sellaista ja sellaista. Tuli myrsky, vei sähköt ja kaatoi puita, iski vesikriisi, joka sairastutti ihmisiä, ja piti toimittaa puhdasta vettä, ja näistä piti asukkaille sitten viestiä.

– Kommentoin, että nii-in, tämä on elämää. Pahoja päiviä vääjäämättä tulee ja niihin täytyy varautua. Muistutan vielä, kuinka hienoa on, kun kriisistä selvitään, ihmiset saavat avun, tulee kehuja, että kylläpä tiedotitte tehokkaasti ja järjestitte hyvät tilat lapsille, SPR hoiti lämmintä vaatetta ja ruokaakin oli tarjolla.

Pedakin väitöskirja kertoo kriisityöstä ja sen vaikeudesta Tuusulassa ja Kauhajoella, mutta se osoittaa myös, miten paljon pakkoraossa löytyi hyviä ja luovia ratkaisuja. Työpaikallaan ja yhteisössään moni ylitti itsensä.

– Kriisejä ratkaistaan aina yhteistyössä. Tutkimustulokseni osoittivat selvästi, miten äärimmäisen iso merkitys johtamisella oli. Tarvittiin johtamisviestintää, viestinnällistä johtamista. Yksinkertaisesti sitä, että johtava taho tuli julkisuuteen, otti paikkansa, kommunikoi, viesti, kertoi mitä tapahtuu ja mitä tehdään.

Kriisiryhmän johdossa jokaisesta tuli oman työnsä asiantuntija, jolloin myös oma palli kasvoi entistä leveämmäksi ja korkeammaksi.

– Jos aiemmin oltiin päälliköitä, nyt kehityttiin johtajaksi, koska ei voinut kysellä neuvoa, vaan piti toimia ja tehdä päätöksiä hetkessä ja kommunikoida niistä toisille. Spontaani parityöskentely osoittautui hyväksi, ja se mahdollisti ammatillisen vertaistuen.

Mahdollisuus ja uhka

Kriisitilannetta on mahdoton hallita, siihen on sopeuduttava.

– Sitä ei odoteta ja toivota, eikä se etene, kuten kuvitellaan. Johtamisen kannalta haavoittava kriisi, kuten sähkökatkos, joka aiheuttaa hankaluuksia, on eri asia kuin tuhoisa kriisi, jossa on monia kuolonuhreja.

Fataalissa kriisissä vaikeusaste kasvaa. Tämäkin pitää huomioida kun harjoitellaan, sillä kriisityypin mukaan syntyy erilaisia tehtäviä.

Maarit Pedak kuvaa, että jokainen kriisi on johtajalle sekä mahdollisuus että mieletön uhka.

– Ei ole kyse siitä, huvittaako varautuminen, onko siihen rahaa ja aikaa, vaan viime kädessä kysymys on yksittäisen johtajan työpaikasta. Siitä miten hän pystyy myöhemmin jatkamaan tehtävässään. Kuulostaa ehkä rajulta, mutta minusta tämä on todellisuutta. Johtajalta edellytetään ratkaisuja, ja ellei hänellä ole niitä kriisitilanteessa, hän on entinen johtaja.

Maarit Pedak on huomannut, että kriisikoulutuksiin on vuosien varrella osallistunut runsaasti viestintäammattilaisia, johtajia harvakseltaan.

– Muuan johtaja kuittasi, että tulkaa sitten kertomaan, mitä minun pitää tehdä.

Maarit Pedakin väitöskirja luettavissa tästä: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/232572

Kommentit

Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia.