Varhaiskasvatuksen laadun tuntija

– Rakenteet alkavat olla kunnossa, unelmani on toteutumassa, opetusneuvos Alila toteaa.

Kasvatustieteiden tohtori, opetusneuvos Alila on opetus- ja kulttuuriministeriössä varhaiskasvatuksesta vastaava virkamies. Aiemmin hän työskenteli myös sosiaali- ja terveysministeriössä.

Ura alkoi Kotkasta lastentarhanopettajana, luokanopettajana, päiväkodinjohtajana, alue-esimiehenä ja tutkijana. Yksityisyrittäjän arki tuli tutuksi koulutus- ja tutkimusalan konsulttiyrityksessä.

– Olen katsellut samoja asioita kuntasektorilla, valtionhallinnossa, johtamistyössä ja omassa firmassa. Se on ollut hyvä polku osaamisen kehittämiseen.

Laatu kiehtoi jo opettajavuosina ja silloisessa esimiestyössä.

– Tutkimustulosten soveltaminen työn kehittämiseen kiinnosti, vaikken selkeästi osannut ajatella, miten tietoa voisi hyödyntää. Lastentarhanopettajaksi valmistumiseni jälkeen suoritin koko ajan alaan liittyviä approja tai cumuja kesäyliopistossa tai avoimessa yliopistossa. Pikkuhiljaa pääsin kiinni tiedemaailmaan ja innostuin.

Kotkan kaupunki lähti Oulun yliopistossa 1997 alkaneeseen päivähoidon laatututkimukseen, ja siinä mukanaolo kypsytti ajatusta omasta väitöskirjasta. Heti Oulun tutkimuksen päätyttyä sosiaali- ja terveysministeriö käynnisti kehittämishankkeen, jonka projektipäälliköksi Alila valittiin.

– Hyppäsin suoraan kuntatyöstä valtakunnallista varhaiskasvatuksen laatua kehittämään.

Tutkija viitoitti tietä

Väitöskirja syntyi pääosin työn ohella.

– Nuo vuodet olivat tasapainoilua vaativien työtehtävien, perhe-elämän ja tutkimuksen välillä. Jonkin aikaa keskityin pelkästään tieteelliseen työhön KAKSin apurahalla. Työelämä antaa näkyjä tutkimuksen tekoon, mutta raskastahan siihen on työpäivän jälkeen täysillä paneutua.

Opinnäytetyössään Varhaiskasvatuksen laadun ohjaus ja ohjauksen laatu. Laatupuhe varhaiskasvatuksen valtionhallinnon ohjausasiakirjoissa 1972–2012 (Tampereen yliopisto, 2013) Kirsi Alila niputti ensi kertaa laadun, arvioinnin ja ohjauksen teemat yhteen. Sittemmin meillä on kuljettu Alilan viitoittamaa tietä. Tohtorille itselleen akateemisesta urakasta on ollut hyötyä, sillä opetusneuvos on arjessaan edistänyt juuri sitä, mistä tutkimuksessaan kirjoitti.

Samaan saumaan on osunut monia isoja asioita. Varhaiskasvatuksen siirto sosiaali- ja terveysministeriöstä opetus- ja kulttuuriministeriöön oli tärkeä käännekohta. Yli 20 vuotta veivattu hallinnonalan muutos toteutui vähän ennen Alilan väitöspäivää.

– Se on huomattavasti selkeyttänyt tilannetta. Pedagogiikan rooli korostuu, ja varhaiskasvatus on osa koulutuspolitiikkaa, elinikäisen oppimisen alkupää.

Pieni jälkiviisastelu sallittakoon. Oulun yliopiston projekti tuotti vuosituhannen vaihteessa päiväkoteihin ja perhepäivähoitoon laatumallin ja -kriteerit, joiden valmistelussa näkökulmana olivat asiakkaat, hallinto ja työntekijät. Se ei kuitenkaan koskaan kunnolla levinnyt.

– Valtionhallinto ei riittävällä volyymillä vienyt laadun näkemystä ja arviointia eteenpäin, elettiin eräänlaisessa laadun informaatio-ohjauksen tyhjiössä. Missä olisimmekaan, jos jo vuonna 2000 olisi tehty sitä, mitä teemme nyt?

Etukäteen Alilan väitöskirjan sisällöstä lähinnä laatupuoli kiinnosti ihmisiä, ei niinkään ohjaustematiikka.

– Vasta myöhemmin on ymmärretty, että näillä on selvä yhteys. Laadun kehittämisessä tarvitaan nimenomaan tietynlaista ohjausta eli johtajuutta.

Puitetekijät pinnalla

Niin, se määrällinen laatu. Kuinka laadukasta varhaiskasvatus on, jos vanhemmista joskus tuntuu kuin lapsi olisi päiväkodissa lähinnä säilössä? Isot ryhmät, vähän henkilöstöä, sijaisia ei saa palkata – jupinaa riittää. Provosointi saa opetusneuvoksen huokaamaan.

– Puitetekijät ovat lähtökohta hyvälle laadulle, mutta jos tarkastellaan vain niitä, unohdetaan toinen puoli eli laadullinen laatu. Molempia tarvitaan ehdottomasti.

– Pitää puhua myös siitä, millaista kasvatus-, opetus- ja hoitotoiminta on, miten työntekijät on koulutettu, miten he ovat vuorovaikutuksessa lasten kanssa, miten toiminta suunnitellaan, miten pidetään yhteyttä vanhempiin ja sidosryhmiin. Väitöskirjassanikin peräänkuulutin kokonaisvaltaisuutta.

Päivähoitolain ydinajatus 1970-luvulla oli, että perhepäivähoidossa ja päiväkodeissa on tarpeeksi paikkoja hoitoa tarvitseville. Seuraavalla vuosikymmenellä tullut subjektiivinen oikeus tarkoitti, että paikka pitää tarjota kaikille.

– Määrälliset seikat varmaan säilyvät ikuisuuskysymyksinä, sillä tuskin kuntien talous antaa periksi niin, että lapsiryhmiä paljon pienennetään ja henkilökuntaa lisätään. Tähän pitäisi tietysti pyrkiä, mutta lisäksi tarvitaan toisenlaisia kehittämistoimia, huomion kiinnittämistä yhä enemmän henkilökunnan toimintaan ja pedagogiikan laatuun.

Ohjausta ja ohjausta

Valtionhallinnon ohjausliikkeillä johdatellaan kuntasektorin toimintaa, mutta kunnilla on vahva autonomia tehdä omia ratkaisujaan.

Varhaiskasvatuslain muutos vuonna 2016 salli suhdeluvun nostamisen yli 3-vuotiaiden ryhmissä ja subjektiivisen oikeuden rajaamisen. Kuinkas sitten kävikään? Osa kunnista jätti noudattamatta tilaisuutta. Ratkaisua perusteltiin, että se vähentäisi yksilöllistä lapsen huomioimista, henkilökunta joutuisi liian tiukoille, työhyvinvointi laskisi.

Yhtäkkiä Suomessa oltiin erikoisessa ohjaustilanteessa: valtiovalta mahdollisti kiristystoimet, mutta kaikki kunnat eivät ottaneet niitä käyttöön. Sittemmin kuvio on elänyt, osa on muuttanut kantaansa ja purkanut aiempia päätöksiään.

Alilan mielestä tämä kertoo paikallisesta laatuajattelusta, politiikkatoimien ohjausvaikutuksia on osattu perusteellisesti puntaroida.

– Jos katsoo vaikka lapsivaikutusten arvioinnin näkökulmasta, näkee muutakin kuin rahallisen säästön. Silloin pohtii, mitä tämä päätös tekee lapselle, mitä henkilökunnalle. Ymmärrän toki, että tiukoissa taloustilanteissa kuntien on joskus pakko tehdä kipeitäkin päätöksiä.

Lapsen etu edellä

Varhaiskasvatuksen lainsäädäntö on kuluvalla vuosikymmenellä voimakkaasti uudistunut. Mukana on runsaasti laadullisen laadun elementtejä, juridinen viitekehys on entistä monipuolisempi. Pykäliin on mahdutettu lapsen ja vanhempien osallisuutta, arviointi on tuotu aivan uutena mukaan. Siksi näiden täytyy vahvasti näkyä myös kaikessa kehittämistyössä.

– Lakiuudistukset korostavat lapsen etua ja oikeutta. Se on äärimmäisen hienoa, mutta arviointi on hirvittävän vaikeaa.

Lakiin on kirjattu myös ohjausjärjestelmä, opetushallituksen, ministeriön, aluehallintovirastojen ja Karvin (Kansallinen koulutuksen arviointikeskus) vastuineen ja tehtävineen. Samoin siellä ovat tärkeät suunnittelun elementit.

Opetushallitus toimii kehittämisvirastona, joka laatii esimerkiksi OPSit. Karvi taas tuottaa laadunarviointimallit ja -mittaristot. Kriteeristö on jo osittain valmis.

– Uuden lain, uuden normipohjaisen opetussuunnitelman ja Karvin arviointimateriaalien ansiosta valtakunnallinen ohjausjärjestelmä alkaa olla kunnossa, Alila iloitsee.

Oli se kenkä tai palvelu: laadun muodostuminen täytyy ymmärtää

Kun Alila vuonna 2003 selvitti kuntaväen laadunhallinnan tasoa, paljastui, että laadusta, sen ohjaamisesta ja arvioinnista tiedetään aika vähän.

– Käytössä oli erilaisia menetelmiä, joiden soveltumista varhaiskasvatukseen ei ollut paljon mietitty. Lähinnä toteutettiin asiakastyytyväisyyskysely kerran vuodessa. Nyt Karvi teki saman tutkimuksen uudestaan, ja tulos oli samanlainen. Koulutusta siis tarvitaan, kunnissa kaivataan sekä teoreettista että menetelmällistä tukea.

Yritysmaailmassa laatuajattelu on ollut päivänselvää kauan. Voiko liike-elämää ja teollisuutta rinnastaa tai verrata julkiseen sektoriin?

– Tavallaan voi, tavallaan ei. Substanssit ja omaleimaiset piirteet ovat erilaisia, mutta kaikille laatuajattelu on hirmuisen tärkeää. Täytyy myös tietää, mistä laatu muodostuu, olkoon kyse kengästä, jonka ostaa kaupasta tai varhaiskasvatuspalvelusta, jota lapsi ja perhe saavat. Kun laadun kokonaisvaltaisuus ja teoreettinen viitekehys hahmottuvat, silloin pystyy suuntaamaan myös kehitystä.

Kirsi Alilan väitöstutkimus:

https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/68120/978-951-44-9115-3.pdf?sequence=1