Arkikommunikaatiossa kännykkäkuvista on tullut olennainen keskustelun väline samalla kun visuaalinen viestintä on muutenkin kasvattanut merkitystään miltei kaikissa käytössä olevissa kommunikaatiomuodoissa.
Mutta miksi kännykkäkuviin nojautuva viestintä tuntuu jopa lähes syrjäyttäneen kirjoitetut viestit?
Sitä joulukuussa 2020 väitellyt Altti Näsi pureksi väitöskirjassaan ”Visual Discussions, Understanding the socio-cultural functions of vernacular photography in contemporary communities”.
– Kiinnostuin aiheesta alun perin siksi, että mielestäni selitykseksi ei riitä se, että kännykkäkuvien lähettäminen on helppo ja nopea tapa viestiä, Näsi sanoo.
Arkivalokuvaamisella on yhteisöissä monia sosiokulttuurisia merkityksiä ja tehtäviä.
Arkivalokuvia käytetään Näsin mukaan esimerkiksi sijainnin, aktiviteettien, saavutusten, ajatusten, huumorin, mielenkiinnon kohteiden, hyödyllisen tiedon ja mielipiteiden jakamiseen yhteisöissä. Valokuvat ja visuaalinen keskustelu siis välittävät sekä tietoa että tunteita ja samalla tukevat henkilön tai organisaation identiteettiä.
Kun aiemmin valokuvan merkitys oli muistojen säilyttämisessä, nyt kuvia käytetään yhä enemmän reaaliaikaiseen viestimiseen.
Valokuvat voivat myös luoda vastaanottajalle läsnäolon tunteen. Näsi kertoo perehtyneensä aiempaan tutkimukseen kuvien välityksellä tapahtuvasta etäläsnäolon tunteesta ja pohtineensa sitä väitöskirjaprosessinsa alkuvaiheessa saadessaan kuvia Espanjassa asuvalta siskoltaan.
– Kuvat saavat aikaan tunnereaktioita ja kiinnostusta, ja joskus jopa etäläsnäolon tunteen. Mutta väitöskirjassani se on kuitenkin vain yksi funktio. Väitöskirjani tavoitteena oli luoda käsitteellinen sateenvarjo tälle kaikelle viestinnälle, hän sanoo.
Tekstilläkin on paikkansa
Kun digitaalisuus on vyörynyt arkeemme 2000-luvulla, valokuvauksesta on tullut Altti Näsin mukaan samanaikaisesti sekä yksityisempää että julkisempaa.
Kännykkäkuvat korostavat yksilöllisyyttä, sillä jokainen kantaa mukanaan omaa henkilökohtaista laitettaan, joka on yhtä aikaa sekä kamera että valokuva-albumi.
Toisaalta, koska laitteet ovat kytkettyinä erilaisten yhteisöjen verkostoihin, kuvien jakamisesta tulee hyvin helppoa.
– Koska kaikki on kiinni verkossa, voin tehdä elämästäni hyvin julkista, jos niin haluan. Tai sitten voin tehdä päätöksen, että en jaa mitään kenellekään. Yleensä kuvia jaetaan eniten läheisten kanssa. Valtaosa kuvista on kuitenkin sellaisia, joita ei jaeta lainkaan, Näsi sanoo.
Nykyisessä kuvatulvassa yksittäisen kuvan merkitys on huomattavasti pienempi kuin filmiaikaan, ja puhutaan jopa kuvakylläisyydestä.
Toinen näkökulma asiaan on Näsin mukaan se, että tietyllä tavalla kuvista on tullut entistä tärkeämpiä, koska niitä voi jakaa läheisille helposti eivätkä ne jää vain piirongin päälle pölyttymään.
Tyypillisiä yhteisöjä, joissa kuvia jaetaan, ovat perhe, sukulaiset, ystävät ja työkaverit, mutta visuaaliseen keskusteluun osallistuvat ahkerasti myös esimerkiksi harrasteryhmät, koulut ja päiväkodit.
Näsin mukaan valokuvien jakaminen toimii parhaiten silloin, kun kuvasisältö vastaa yhteisön jäsenten odotuksia ja tarpeita. Yksilön tarpeet ja odotukset määrittelevät hyvin pitkälle sitä, missä foorumeissa kukin kuvia jakaa ja katselee.
Tekstilläkin on Näsin mielestä paikkansa myös kännykkäkuvien maailmassa, sillä ilman selittävää tekstiä tulkinta kuvasta voi olla hyvin erilainen eri ihmisillä ja eri yhteisöissä.
Positiiviset päiväkotikuvat
Yksi Altti Näsin väitöskirjan kolmesta artikkelista käsittelee yksityisen päiväkodin viestintään tarkoitettua Whatsapp-ryhmää, johon kuuluvat päiväkotia käyvien lasten vanhemmat.
Päiväkoti jakaa ryhmässä kuvia aktiivisesti ja niillä viestitään, mitä lasten kanssa on tehty.
Näsin havaintojen mukaan päiväkodin lähettämät kuvaviestit vanhemmille antavat paitsi etäläsnäolon, myös turvallisuuden tunnetta. Lisäksi ne ruokkivat kotona päiväkotipäivän jälkeen käytäviä keskusteluja.
– Kun vanhemmat pysyvät kärryillä siitä, mitä lapset päivän mittaan tekevät, keskustelut on helpompi aloittaa kyselemällä päivän tapahtumista.
Päiväkodin jakamissa kuvissa näkyy Näsin mukaan tyypillisesti kaikenlaista mukavaa touhuamista ja tekemistä turvallisessa ympäristössä. Haavereita, vessavahinkoja, riitoja tai muutakaan ikävää kuvilla ei haluta välittää, ja se on myös selkeä toimintaohje kyseisessä päiväkotiyhteisössä.
Näsin tekemien haastattelujen mukaan osa vanhemmista ei ollut koskaan miettinyt päiväkodin valikoivaa kuvien jakamista, ja asia tuli heille yllätyksenä.
– Toki osalle asia oli itsestään selvä. Ja moni sanoi, että kuvien valikointi positiiviseen suuntaan ei haittaa, sillä he eivät haluaisikaan mitään lisädraamaa päiviinsä, Näsi toteaa.
Näsin mukaan päätökset kuvaamisesta, kuvakulmista, sisällöstä, sisällön muokkaamisesta tai rajaamisesta sekä kuvan jakamisesta ovat kaikki keskeisiä viestinnällisiä valintoja. Näillä valinnoilla organisaatio voi rakentaa haluamaansa imagoa.
Niin organisaatioiden kuin yksittäisten ihmistenkin tulisi Näsin mukaan kuitenkin miettiä, kuinka suunnitelmallista heidän osallistumisensa visuaaliseen keskusteluun todellisuudessa on.
– Moni saattaa kuvitella tekevänsä suunnitelmallista viestintää, mutta usein ohjaksissa on intuitio, eikä asiaa tule ehkä ajateltua loppuun asti. Etenkin kuvien jakamisen harkintaa pitäisi ehkä harrastaa enemmän.
Höytämön kylä tutkimuslaboratoriona
Altti Näsin väitöskirja koostuu kolmen vertaisarvioidun artikkelin lisäksi käytännön mediatuotannosta, Höytämö-mediaprojektista.
Höytämö on Lempäälässä sijaitseva kylä, jonka elämää Näsi on dokumentoinut omilla nettisivuillaan etupäässä kännykkäkuvakerronnan kautta. Mediaprojekti edustaa uudenlaista käytäntölähtöistä tutkimusta, jossa keskeisessä roolissa on uuden oppiminen, ei niinkään lopputulos.
– Siinä tavoitteenani on ollut lisätä ymmärrystä yhteisöjen sisäisestä viestinnästä, Näsi sanoo.
– Samalla olen oppinut, millaista on ylläpitää kyläuutiskanavaa tai mediasivustoa lähiyhteisössä.
Höytämö-projekti muodosti Näsin mukaan keskeisen osan koko väitöskirjan oppimisprosessista. Hän piti tarkkaa päiväkirjaa projektin alusta loppuun saakka ja dokumentoi niin tapahtumia kuin omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan.
– Dokumentointi on käytäntölähtöisessä tutkimuksessa kaiken a ja o, hän sanoo.
Väitöskirjassaan Näsi avaa omaa oppimisprosessiaan ja esimerkiksi sitä, kuinka hänen saamansa palaute on vaikuttanut sivuston sisällön tekemiseen.
Arkivalokuvaviestintä kuntasektorilla
Altti Näsi on huomannut, että kuntasektorilla ollaan nyt jonkinlaisessa varovaisuuden tilassa valokuvaviestinnän kanssa ja monet tahot pohtivat, mikä on mahdollista ja mikä ei.
Kuvien käyttämisen ja jakamisen potentiaali ja mahdollisuudet kyllä nähdään ja ymmärretään, mutta samalla pohditaan, mikä on soveliasta ja sopivaa, jotta yksityisyyden suojaa ei rikota.
– Kysymyksen ytimessä ei siis ole pelkästään se, mitä laki sanoo, vaan se, mikä on yleisesti hyväksyttävää ja sopivaa. Arkikuvat ovat usein sensitiivinen aihe.
Näsi sanoo, että lasten kuvaaminen on tästä hyvä esimerkki. Lähtökohtaisesti ihmisen pitäisi saada itse määritellä itsestä otettujen kuvien käyttöön liittyviä asioita, mutta lapsi ei sitä osaa tehdä, jolloin vanhempien rooli on merkittävä. Se taas on hänen mukaansa hieman ongelmallista, sillä netissä julkaistu kuva saattaa vielä myöhemmin, vuosienkin päästä, tulla lapselle eteen.
– Tämä on hirveän vaikea kysymys ja siksi voi olla helpompaa tehdä päätös, ettei lapsia kuvata ollenkaan, mikäli asia on vähänkään epäselvä tai tulkinnanvarainen.
Kun mennään muutama vuosi eteenpäin, tilanne tulee Näsin mukaan todennäköisesti selkeytymään huomattavasti, sillä olennaista on selkeiden ohjeiden ja sääntöjen laatiminen kuvien käyttämiseen.
– Olisi tosi tärkeää määritellä esimerkiksi se, mitkä kanavat kuntien viestinnässä ovat virallisia ja mitkä epävirallisia. Ja että minkälaiset pelisäännöt esimerkiksi kuntatyöntekijöiden sisäisissä Whatsapp-yhteisössä on ja millaista materiaalia niissä saa jakaa. Se on aivan perustavanlaatuinen kysymys, hän toteaa.
Alustavat työyhteisöjä koskevat tutkimukset kertovat, että työyhteisöjen viestintäkanavissa formaalit ja informaalit viestintäkanavat tuppaavat vielä jonkin verran sekoittua ja siksi vakiintuneita pelisääntöjä ei vielä ole. Tähän aihepiiriin Altti Näsi haluaa perehtyä seuraavaksi.
– Huomasin väitöskirjaprosessini loppupuolella, että työpaikoilla kuvia käytetään vielä laajemmin kuin mitä alussa ajattelin. Haluan siis tulevaisuudessa laajentaa tutkimustani työyhteisöjen kuvaviestintään ja ymmärtää sitä paremmin.
KAKS rahoitti tutkimusta
Juttu ilmestyy 25.2. julkaistavassa 1/2021 Polemiikissa.
Polemiikin juttu Altti Näsistä vuodelta 2016:
Kommentit