Teksti: Harri Jalonen
Sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat ovat muokanneet suomalaista yhteiskuntaa ja sen rakenteita koko elämänsä ajan. Kun suuri joukko ihmisiä on siirtynyt samanaikaisesti elämänvaiheesta toiseen, yhteiskunnan rakenteet ovat joutuneet koetukselle.
Koulutusjärjestelmä laajeni nopeasti, kun suuret ikäluokat aloittivat opintiensä. Myöhemmin työmarkkinat ja hyvinvointivaltio muotoutuivat paljolti heidän ehdoillaan. Ansiosidonnainen sosiaaliturva ja laajeneva julkinen sektori rakennettiin aikana, jolloin työvoimaa oli runsaasti ja huoltosuhde terveellä pohjalla. Nyt suurten ikäluokkien ikääntymisen myötä edessämme on kiperiä kysymyksiä sosiaali- ja terveyspalveluiden riittävyydestä ja eläkejärjestelmän kestävyydestä.
Edellä esitetyn valossa ei ole yllättävää, että suuria ikäluokkia on luonnehdittu monissa puheenvuoroissa yhteiskunnalliseksi tulpaksi. Vaikka ’tulppa’ mielletäänkin usein negatiiviseksi luonnehdinnaksi, en usko, että puheenvuorojen esittäjillä olisi ensisijaisesti tarkoitus syyllistää kyseisiin ikäluokkiin kuuluvia ihmisiä vaan enemminkin kuvata sitä, miten demografia ohjaa yhteiskunnallisten rakenteiden muotoutumista ja lukitsee kehityspolkuja pitkäksi aikaa.
Tulppaa ei olisi ilman syntyvyyden romahtamista. Siinä missä 1940-luvun jälkipuoliskolla syntyi vuosittain yli 100 000 suomalaista ja 1960-luvullakin keskimäärin noin 90 000 suomalaista, 2020-luvulla on jääty reilusti alle 50 000 uuden suomalaisen. Kehityksen syistä ei vallitse yksimielisyyttä, mutta keskustelussa huomio kiinnittyy useimmiten nuorten aikuisten tulevaisuususkon heikkenemiseen, työmarkkinoiden epävarmuuteen sekä arvojen ja asenteiden muutoksiin.
Jos poikkeuksellisen suuret ikäluokat muodostavat tulpan, poikkeuksellisen pienet ikäluokat muodostavat käänteisen voiman. Laajenemisen sijaan näemme yhteiskunnallisten rakenteiden ’onttoutumista’. Kapasiteettia on enemmän kuin käyttäjiä, ja kustannukset jakautuvat yhä harvemmille. Ensimmäisenä iskun ottaa vastaan peruskoulu, jossa on Suomen Kuntaliiton arvion mukaan jo vuonna 2032 noin 96 000 oppilasta vähemmän kuin tällä hetkellä. Kehitys ei luonnollisestikaan etene tasaisesti läpi Suomen vaan kohtelee alueita eri tavoin. Havainnollistavana esimerkkinä alueellisesta eriytymisestä toimii MDI:n arvio siitä, että Suomessa on vuonna 2040 noin 80 kuntaa, joissa on vähemmän kuin 60 yläkouluikäistä. Kasvukeskuksissa tarvitaan uusia koulurakennuksia, kun taas kymmenissä kunnissa joudutaan pohtimaan kouluverkon supistamista.
Olennaista kehityksessä on, että syntyvyyden lasku ei näyttäydy enää tilapäisenä poikkeamana, vaan ennemminkin uutena normaalina. Tämä näkyy koulujärjestelmän jälkeen seuraavaksi työmarkkinoilla. OECD:n tuoreen maa-arvion mukaan työikäinen väestö alkaa supistua Suomessa 2030-luvulla ja tämä supistuminen voimistuu 2040-luvulla – siitäkin huolimatta, että nettomaahanmuutto pysyisi nykyisellä tasollaan.
Suuret ikäluokat muovasivat yhteiskunnallisia rakenteita massallaan ja loivat niihin pysyvyyttä, kun taas pienten ikäluokkien yleistymisen seurauksena monien rakenteiden sosiaalinen ja toiminnallinen perusta ohenee. Kyse ei siten ole vain huoltosuhteen heikentymisestä vaan sukupolvien välisiin suhteisiin vaikuttavasta kehityksestä. Voitaneen puhua jopa sukupolvien välistä oikeudenmukaisuudesta. Tällä viitataan mekanismiin, jossa jokainen työelämään osallistuva sukupolvi vuorollaan huolehtii edeltävien sukupolvien toimeentulosta. Sukupolvien oikeudenmukaisuuden näkökulmasta eläkejärjestelmää voidaan hieman kärjistäen verrata ketjukirjeeseen, sillä järjestelmän jatkuvuus edellyttää kunkin sukupolven osallistuvan vuorollaan projektin rahoittamiseen.
Onttoutumisen pirullisuus on sen keskinäisriippuvuudessa, jonka vuoksi yksittäinen ja sinällään järkiperusteinen ratkaisu käynnistää ketjureaktion, joka heikentää kokonaisuutta tavalla, jota on vaikea ennakoida. Kuntakentällä riskinä on, että toiminnan sopeuttaminen yhdellä toimialalla saa aikaiseksi itseään ruokkivan kierteen. Koulun lakkauttaminen heikentää kunnan arvoa lapsiperheiden silmissä tavalla, joka voi lisätä poismuuttoa, mikä puolestaan kiihdyttää kunnan väestörakenteen vinoutumista. Oppilasmäärien pienentyessä myös muut lähipalvelut supistuvat, työpaikat vähenevät ja veropohja kapenee. Tämä kaventaa kunnan taloudellista liikkumavaraa ja pakottaa uusiin sopeutustoimiin. Kuntien väliset erot verotuksessa kasvavat, mikä puolestaan rapauttaa entisestään veroprosenttejaan nostavien kuntien veto- ja pitovoimaa. Onttoutumisessa kunnan elinvoima ei katoa äkillisesti, vaan rapautuu vaiheittain.
Onttoutumisen kielteisten vaikutusten minimointi edellyttää yhteiskuntapolitiikkaa, joka perustuu laaja-alaiseen ja yhteisesti jaettuun tilannekuvaan yli hallituskausien. Kyse ei ole sektorikohtaisesta optimoinnista, vaan kyvystä tunnistaa, miten kunta- ja valtiontalous, koulutusjärjestelmä, työmarkkinat ja sosiaaliturva kietoutuvat toisiinsa ja miten päätökset yhdessä kohdassa heijastuvat viiveellä toisaalle. Samalla politiikassa on kyettävä tunnistamaan, milloin vakiintuneiden ratkaisujen puolustaminen ylläpitää kehityspolkuja, jotka eivät enää vastaa väestörakenteen muutosta. Ylisukupolvista näkökulmaa ei pidä nähdä eettis-moraalisena kysymyksenä, vaan toimivan yhteiskuntapolitiikan edellytyksenä tilanteessa, jossa päätösten vaikutukset ulottuvat pitkälle tulevaisuuteen.
Harri Jalonen
Kirjoittaja on sosiaali- ja terveyshallintotieteen professori Vaasan yliopistossa ja KAKSin tieteellisen neuvottelukunnan puheenjohtaja
