Jälkikäteen on helppo kuvata elämää ja uraa johdonmukaisena, suunnitelmallisena etenemisenä pisteestä toiseen. Todellisuus on kuitenkin useimmiten yhdistelmä sattumaa, sinnikkyyttä ja ripaus suunnitelmallisuutta. Näin on käynyt omalla kohdallanikin – etenkin suhteessa kouluttautumiseen. Harva olisi etukäteen nähnyt minussa, rasavillissä ikiliikkujassa, tulevaa hallintotieteen tohtoria. Onneksi olen elänyt yhteiskunnassa, joka on sietänyt harhailuani ja haahuiluani. Olen nimittäin päätynyt työhön, jota parempaa en tällä mielikuvituksella osaisi edes kuvitella.
Koulutuspolku ei ole muillakaan aina suora. Eikä oppimista onneksi tarvitse lopettaa, vaikka päätyisikin unelmatyöhön. Yhä useampi suomalainen opiskelee eri elämänvaiheissa, poikkeaa välillä työelämään, palaa takaisin koulun penkille ja yhdistää oppimisen arkeen.
Elinikäinen oppiminen ei ole vain yksilön valinta, vaan mahdollisuus, jonka suomalainen sivistysyhteiskunta meille tarjoaa. Se on arvo, joka ulottuu koululaitosta laajemmalle: kirjastoihin, kansalaisopistoihin, verkkokursseihin ja työpaikkojen täydennyskoulutuksiin. Oikeus oppia läpi elämän on yksi järjestelmämme hiljaisista saavutuksista – ja syy syvään kiitollisuuteen.
Itse aloitin tanssimisen jo ennen kouluikää kansalaisopiston balettitunneilla. Tanssiopinnot olivat ensimmäinen kokemukseni siitä, että oppiminen voi olla iloa, yhteyttä ja liikettä. Luulen, että tanssin opiskelu on pitänyt suhteeni oppimiseen myönteisenä silloinkin, kun koulunkäynti on tuntunut tervanjuonnilta. En vielä pienenä tiennyt mitään sivistyskunnasta, mutta koin sen konkreettisesti: joku oli järjestänyt tilan, opettajan ja mahdollisuuden olla utelias. Tuo kokemus on kulkenut mukanani läpi elämän – ja näkyy ainakin siinä, että opiskelu monissa muodoissaan jatkuu.
Sivistyskunnan idea näkyy siinä, miten kunnat tukevat paitsi koulutusta, myös liikuntaa, kulttuuria ja yhteisöllisyyttä. Ne eivät tyydy tarjoamaan pelkkiä peruspalveluita, vaan mahdollistavat myös sydämen sivistyksen, kasvun, muutoksen ja osallisuuden. Toivon, että näin olisi myös tulevaisuudessa. Kuntien juuri valitut valtuutetut ovat tästäkin näkökulmasta paljon vartijoina.
Minusta on lohdullista ajatella, että elämän polku voi olla suora – tai saa kiemurrella. Juuri tämä tekee elämästä jännittävän ja jokaiselle erilaisen. Sama saisi koskea myös ajatustamme koulutuspoluista. Jos nuorena tietää, mihin haluaa ja miten mahdollisimman nopeasti tavoite saavutetaan, pitää olla mahdollisuus olla lahjakas ja ripeä. Jos taas oikean väylän löytäminen vaatii harhailua, olkaamme ymmärtäväisiä.
Suomalainen sivistys- ja koulutusjärjestelmä ei taatusti ole täydellinen, mutta se antaa meille mahdollisuuden kasvaa – ei vain ammattilaisina, vaan ihmisinä. Se ansaitsee kiitoksen – ja huolenpidon.
