Ystävänpäivän aattona sadat ihmiset kokoontuivat Finlandia-talon kongressisiipeen pohtimaan hyvinvointiyhteiskunnan seuraavaa lukua. Miina Sillanpään säätiön, Itlan ja KAKSin yhteistyössä järjestämä tilaisuus oli upea, juhlallinenkin, mutta seminaarin jälkihehkussa minua on ennen kaikkea pohdituttanut ajatus arjesta ja tavallisuudesta.
Elämme outoa aikaa, jossa kaikkien on oltava parhaita versioita itsestään ja mieluusti jonkinlaisia supertähtiä. Tavallisuus kuvataan tilana, josta on ponnistettu kuin
ihmeen kaupalla kohti tähtiä.
Erityisesti jäin seminaarin jälkimainingeissa ajattelemaan sitä, miten tämä arkisuuden ja tavallisuuden vierastaminen on pesiytynyt myös puheeseen kunnista.
Uusia tarinoita haetaan erottautumisen kautta. Keskitymme raivokkaasti etsimään wau-efektejä ja elinvoimaihmeitä ja kaikki kunnat metsästävät strategioissaan sitä
juurevaa, mutta lennokasta visiota tai slogania, jonka varaan voidaan rakentaa jotain uutta ja ihmeellistä.
Ylivoimaisesti suurin osa meistä ihmisistä ja kunnista on aivan tavallisia, vakaita
ja vankkoja kasiplussan suorittajia. Ja sen pitäisi riittää.
Kunta, joka tekee hommansa tavallisesti ja moitteetta, on usein hiukan näkymätön. Kovin harva meistä juhlii joka aamu sitä, että saa talviaamun kylmässä valossa
keittää kahvinsa puhtaaseen veteen. Pihassa jurnuttava lumitraktori saattaa sängyn lämmössä kiukuttaa, mutta kyllä on kiva tallustaa ratikkapysäkille aurattua ja hiekoitettua väylää pitkin.
Myös tavallinen, arkensa aivan hyvin suorittava ihminen saattaa olla näkymätön. Harvoin olen itse saanut kehuja siitä, että pyykit on suurin piirtein pesty ja keittiö siivottu, laskut maksettu ja jääkaapissa on ruokaa.
Kuntatyö on erinomainen esimerkki arkisesta ja toisinaan näkymättömästä puurtamisesta. Olen iloinen siitä, että säätiömme on yhteistyössä Tarja Halosen kanssa jo
vuodesta 2004 lähtien jakanut palkintoja arkisille sankareille kuntatyön etulinjassa. Arjen turvaaja -palkinnon saajia oli tänä vuonna neljä, jotka valittiin yli 70 ehdotuksen joukosta. Kaikkien valittujen palkintoperusteluissa oli mainittu, että palkintoon johtanut toiminta ei ollut mitään erikoista, vaan kuva siitä, miten henkilöt työnsä kaikkina tavallisina päivinä tekevät. Todellisia arjen sankareita siis.
Aion tänä keväänä tunnustella arkeani ja tavallisuuttani. Nuuhkia aamulla kahvin tuoksua ja juhlia sitä, että linnut visertävät. Kuunnella, miten tavallinen elämä hengittää – siinä ei ole välttämättä mitään suurta, ei mitään ihmeellistä, mutta silti aivan kaikki.
