Tutkijan läksy kunnille on kova: jos lain edellyttämä yhdenvertaisuus ja palveluiden riittävyys eivät toteudu, sosiaalipalveluiden ydin on hukassa.
Laura Perttola puhuu hoivakynnyksestä. Julkisoikeuden väitöskirjassaan hän selvitti vanhuspalvelujen saamisen edellytyksiä tutkimalla kuntien asiakaskriteerejä.
Perttolan tavoitteena oli selvittää, onko käytäntöön muodostunut kynnyksiä, joita ei lakia säädettäessä ennakoitu.
– Lähtökohtaisesti kynnyksen saisi muodostaa vain yksilöllinen palveluntarve, Perttola toteaa.
Sosiaalipalveluiden ydin hukassa?
Tutkimusaineistosta hahmottuivat kuntien yhteiset piirteet. Asiakaskriteereissä painotetaan selvästi vanhuksen fyysistä kuntoa.
– Tämä ei ole lainsäätäjän tarkoitus, vaan arviointiin kuuluu myös sosiaalinen toimintakyky ja turvallinen ympäristö. Tavoitteena on, että sosiaalisen toimintakyvyn huomioiminen hidastaa fyysisen kunnon rappeutumista, Laura Perttola huomauttaa.
Tulipalovaaran arviointia ei tutkimuksessa löydetty yhdenkään kunnan asiakaskriteereistä vaikka Perttolan mukaan riski on usein ilmeinen.
– Tämä kuvaa, miten sosiaalipalveluiden ydin on hukassa. Ohjeistus keskittyy terveyspuoleen, mutta asuinympäristön toimivuus jää sivuun.
Kunnissa vanhuksen toimintakyvyn arviointiin käytetään erilaisia pisterajoja. Säästöpaineissa nostetaan Perttolan mukaan pisterajaa, jolla palvelun piiriin pääsee. Tämäkin käytäntö on ristiriidassa lain edellyttämän yksilöllisen arvioinnin kanssa.
– Voidaan tulkita lain puutteeksi, että kun kunnat tulkitsevat tilannetta kustannukset eikä yksilön tarpeet edellä. Pitäisikö palveluiden toteuttaminen määritellä laissa tarkemmin? Perttola pohtii.
Jyväskylän yliopiston tutkimuksissa on saatu näyttöä hoivaköyhyydestä: vanhukset kokevat saavansa apua vain perustoimintoihin kuten ruokailuun ja vessassa käyntiin, mutta ei sosiaalista tukea arkeen.
– Tukipalveluita on siirretty yksityiselle sektorille ja helposti kehotetaan hankkimaan niitä itse.
Vähiten arjen apua kokevat saavansa heikoimmassa asemassa olevat, esimerkiksi köyhät. Ennaltaehkäisy ei tällä tavoin toimi, vaan avuntarvitsijoita tulee koko ajan lisää, Perttola sanoo.
Muukin lainsäädäntö tunnettava
Erityislait kuten vanhuspalvelulaki tunnetaan kunnissa hyvin, mutta Laura Perttola muistuttaa, että muukin alan lainsäädäntö on pidettävä mielessä. Säädöksiä ei kaikissa kunnissa noudateta esimerkiksi asiakaskriteerien julkisuuden osalta.
– Suurin ongelma on, että asiakaskriteereitä ei ole julkaistu tai niitä ei ole olemassa. Esimerkiksi Helsingissä kriteerit on laadittu mutta ei julkaistu, Perttola huomauttaa.
Julkaisupakkoa ei ole kirjattu erikseen vanhuspalvelulakiin, vaan se löytyy sosiaalihuoltolaista.
Vanhuspalvelulaki onkin eräänlainen tiivistelmä muiden lakien sisällöstä. Perttola toteaa, että laki toi huomattavaa parannusta kirjallisten päätösten tekemiseen, etenkin kotihoidossa. Määräys kirjallisista päätöksistäkin oli kuitenkin säädetty jo aiemmin, sosiaalihuollon asiakaslaissa.
– Vanhuspalvelulaki toistaa muiden lakien määräyksiä, muistuttaa toimialaa siitä, mitä määräyksiä tulee noudattaa. Usein kuitenkin unohdetaan yleislakien määräykset. Alalla toimiville ei ole kohtuuton vaatimus tuntea vanhuspalvelulain lisäksi sosiaalihuoltolaki, hallintolaki ja asiakaslaki, Perttola muistuttaa.
Ongelmallisena Perttola pitää myös sosiaali- ja terveysministeriön vuonna 2013 julkaisemaa vanhuspalvelulain soveltamisohjetta. Jotta laissa määrätty kolmen kuukauden odotusaika palveluihin pääsylle ei ylittyisi, päätöstä viivytetään siihen saakka kunnes palveluun pääsee.
– Hakijaa pidetään välitilassa, josta ei voi valittaa. Koska ohjetta ei ole korjattu, käytäntö on yleinen, Perttola sanoo.
Hyvään vanhuuteen kuuluu muutakin kuin oma koti
Laura Perttola kuvailee vanhustenhoidon viimeaikaista kehitystä sähäkäksi laitoshoidon alasajoksi. Kotihoidon kehittäminen alkoi jo ennen vanhuspalvelulain voimaantuloa ja tehostui sen jälkeen.
Nyt kotiin saa tarvittaessa palvelua korkeatasoiseen saattohoitoon saakka. Ongelma on kuitenkin siinä, että koti ymmärretään liian kapeasti. Tarjolla on joko kotihoitoa tai tehostettua palveluasumista, mutta muu palveluasuminen on ajettu alas.
– Kun kysytään, haluatko asua kotona loppuun asti, totta kai kaikki vastaavat kyllä. Mutta sitä ei kysytä, haluatko asua yksin. Väitän, että hyvä elämä omassa kodissa voi tarkoittaa palveluasumisen yksikköä, jossa ympärillä on muita ihmisiä. Se on lain tavoitteiden mukainen oma koti, ja toivon että siihen päästään takaisin, Perttola esittää.
Kodiksi tulkitaankin helposti vain se paikka, jossa vanhus on asunut tullessaan sosiaalipalveluiden piiriin. Oma koti ja jäljellä oleva toimintakyky voivatkin, varsin ristiriitaisesti, muodostua esteiksi hoivan saamiselle.
– Lain perusteluissa sanotaan, että kodin ei tarvitse olla se alkuperäinen, vaan se mihin on sopiva muuttaa. Erilaiset kevyemmin tai raskaammin tuetut asunnot ovat myös koteja, ja kynnys niihin pääsylle pitäisi huomattavasti nykyistä matalampi. Turvattomasta kodista on päästävä pois, tutkija vaatii.
Kaikki eivät pysty ilmaisemaan tahtoaan
Lainsäädännössä jätetään paljon tilaa vanhuksen omalle määräysvallalle. Sosiaalipalveluiden asiakkaan vahva oma osallistuminen itseä koskeviin päätöksiin on turvattu asiakaslaissa.
– On tärkeää, että ihmistä kuunnellaan, mutta lain hyvä tarkoitus on kääntynyt itseään vastaan. Neuvottelu- ja kuluttajataidot eivät kuulu sosiaalihuoltoon. Kaikki vanhukset eivät pysty ilmaisemaan, mitä haluavat, Laura Perttola sanoo.
Hän kritisoikin palveluiden tarjontaan kehittynyttä oletusta aktiivisesta kansalaisesta, sillä aktiivisuus vaihtelee iän ja sosiaaliryhmän mukaan. Kotona asuvista vanhuksista 35 prosenttia ja palveluasumisen piirissä olevista 68 prosenttia ei osallistu lainkaan oman hoitonsa suunnitteluun.
Omaa aktiivisuutta tarvitaan esimerkiksi palvelusetelien käytössä. Niitä koskevassa tutkimuksessa on todettu, että vanhuksilla on usein täysin puutteelliset tiedot siitä, mihin valinta johtaa. Usein valinnat koetaankin liian vaikeaksi, ja sen tekemiseen tarvitaan apua läheiseltä tai viranomaiselta.
– Tämä on suorastaan älytöntä, eikä enää missään tekemisissä valinnan kanssa, Perttola huokaa.
Perttolan mukaan olettama omaisten avusta on nähtävissä myös asiakaskriteerien rivien välissä.
– Jos oletetaan, että ilmaista apua löytyy lähipiiristä, yksinäiset vanhukset ovat muita paljon heikommassa asemassa.
Kuka kantaa vastuun?
Väitöskirja maalaa synkän kuvan vanhuspalveluiden nykytilasta. Tutkijan mukaan nykykäytännön hinta on yksinäisyyden ja turvattomuuden lisääntyminen. Millä suuntaa saataisiin korjattua?
Laura Perttolan mukaan tärkeintä on saada hillittyä palvelutarpeen kasvua. Siksi hän puhuu voimakkaasti välimuotoasumisen eli kevyemmän palveluasumisen palauttamisesta kuntien palveluihin.
– Toimintakyvyn ongelmien ennaltaehkäisy toimii parhaiten niin, että ihmisillä on asuin- ja elinympäristö, jossa voi pärjätä avun turvin itsenäisesti. Tämän välivaiheen palveluiden palauttaminen on toivottavasti seuraava kehitystrendi, Perttola sanoo.
Vanhuspalvelulaki ei sisällä seuraamuksia huonosti järjestetyistä palveluista. Siksi tutkija perääkin poliittista vastuuta.
– Vanhukset ovat heikommassa asemassa oleva ryhmä, joka kasvaa mutta joiden ääni ei voimistu. Haluaisitko olla se päättäjä, joka ottaa heistä vastuun? kysyy Laura Perttola.
VÄITÖS JULKISOIKEUDEN ALALTA
Laura Perttola työskentelee Vaasan yliopistossa julkisoikeuden yliopisto-opettajana.
Väitöskirja Kynnyksen yli: julkisoikeudellinen tutkimus vanhuspalvelujen saamisen edellytyksistä tarkastettiin 20.12.2019.
Tutkimusta on rahoittanut KAKS.
Väitöskirja on ladattavissa osoitteesta: https://osuva.uwasa.fi/handle/10024/10041
Kommentit