| Kirjoittanut:
Kuntavaaleissa raha ei ratkaise. Kuntakentän muutos suurempiin yksiköihin voisi kuitenkin kasvattaa vaalibudjetteja.
Tutkija, VTT Tomi Venhon Tutkimus suomalaisen vaalirahan perusteista julkaistiin maaliskuussa. Selvitys sai laajaa julkisuutta eduskuntavaalien rahoitukseen liittyen, mutta kuntavaalien rahoitus jäi vähemmälle huomiolle. Kuntavaalirahoja tutkittiin kuitenkin ensimmäistä kertaa.
– Oleellisin huomio oli, että kuntakoko määrittää selvästi budjettia. Maantieteellinen sijainti ei vaikuta, kun unohtaa, että suuret kaupungit sijaitsevat Etelä-Suomessa, Venho sanoo.
Viime vaaleissa vuonna 2008 noin 38 500 ehdokasta tavoitteli valtuustopaikkaa.
– Vaalibudjettien laskennallinen keskiarvo oli vajaa 400 euroa. Helsingissä keskibudjetti oli 1 600 euroa, mutta alle 5 000 asukkaan kunnissa se oli yleisesti alle 100 euroa. Osa pikkukuntien ehdokkaista ei käytä rahaa ollenkaan, ja pidän sitä uskottavana tuloksena.
Venho haki aineistostaan tietoa myös siitä, millaisella summalla päästiin valtuustoon. Helsingistä läpi menneiden keskibudjetti oli 7 700 euroa, pikkukunnissa päättäjäksi pääsi alle sadan euron.
Mutta tilastoista ilmeni sekin, että suurissa kaupungeissa saattoi yhtä hyvin päästä valtuustoon pikkusummalla.
– Esimerkiksi Helsingissä valtuustoon pääsi 40 euron budjetilla, Turussa 30 eurolla, Vantaalla 40 eurolla ja Espoossa jopa nollabudjetilla. Espoossa viisi valituksi tullutta valtuutettua ilmoitti käyttäneensä korkeintaan 100 euroa kukin, Venho kertoo.
– Eli pienelläkin budjetilla pärjää, jos kampanjoinnissa on muuta jujua.
Kunnan poliittisilla voimasuhteilla oli yllättävän vähän merkitystä ehdokasbudjettien vertailussa. Erot keskikuluissa jäivät pieniksi niin vasemmiston kuin porvarien vahvoilla kannatusalueilla.
– Pikkukunnissa puolue perinteisesti huolehtii vaalikuluista. Kaikki tuntevat toisensa, ja jos on aktiivi esimerkiksi metsästysseurassa, urheiluseurassa tai opettajana, tulee helposti valituksi. Joskus on riittänyt 20 ääntä läpimenoon.
Rahasta ehdokkaaksi lähteminen ei siis ole kiinni. Venho viestittääkin ehdokkuuttaan miettiville, että eduskuntavaalien rahasummia ei kannata tuijottaa, sillä ne painivat kokonaan eri sarjassa.
Sitä sen sijaan kannattaa miettiä, riittääkö aika yhteisten asioiden hoitoon.
Kulut eivät ole kasvaneet
Venhon mielestä mielenkiintoinen tieto oli sekin, että kuntavaalien ehdokkaiden budjetit eivät ole kasvaneet suurimpia kaupunkeja lukuun ottamatta. Eduskuntavaaleissa oli toisin: kampanjakuluissa oli nähtävissä kasvusuuntaus.
– Raha ei kuntavaaleissa jyllää, mikä on miellyttävää paikallisdemokratian kannalta.
Tutkija ei usko, että rahasummat kasvaisivat syksyn vaalien allakaan.
– Ei ole nähtävissä syitä, jotka yllyttäisivät kulukasvua. Yksittäisten ehdokkaiden kohdalla toki voi olla poikkeuksia.
Jos kuntakenttä muuttuisi suurempien kuntien kokonaisuuksiksi, vaalibudjetit saattaisivat kasvaa.
– Mikäli valta-asemia olisi mahdollista muuttaa oleellisesti, voisin kuvitella, että osa ehdokkaista tai puolueista olisi valmis käyttämään rahaa enemmän. Aika näyttää, Venho miettii.
Nettiin tai torille
Kuntavaaliehdokkaan peruskampanja on tuttu. Budjetin koko on ehkä 200–300 euroa, joka käytetään pariin ilmoitukseen paikallislehdessä, teetätetään esitteitä ja lopulla ostetaan makkaraa tai pullakahvit potentiaalisille äänestäjille.
Osa ehdokkaista jalkautuu turuille, toreille ja markettien kulmille kuntalaisten pariin. Kotisivuja viime vaalien ehdokkailla oli vaihtelevasti. Esimerkiksi Helsingin ehdokkaista 60 prosentilla oli omat kotisivut, mutta pikkukunnissa vain noin joka kymmenennellä.
Osallistumista vaalikoneiden kyselyihin Venho pitää oivallisena tapana kertoa mielipiteistään. Vaalikoneiden suosio on kohonnut vaali vaalilta.
– Viime kuntavaalien ehdokkaista keskimäärin puolet vastasi Ylen vaalikoneen kysymyksiin. Suuremmissa kunnissa ehdokkaat olivat aktiivisempia.
Venho vertasi ehdokaslistoja ja vaalikoneiden käyttöä. Ilmeni, että vihreät ja kokoomuslaiset olivat innokkaita vaalikoneiden käyttäjiä.
– Jos ehdokaslistat olivat vajaita, ei vaalikoneitakaan käytetty kovin aktiivisesti. Puoliväkisin listoille pyydetyt eivät ehkä ole tosissaan pyrkimässä valtuustoon, eivätkä siksi innostu juuri kampanjoinnista.
Yksi silmäänpistävä piirre takavuosien kampanjoinnista näkyi jälleen vuoden 2008 vaaleissa: ulkomainonta.
– En tiedä, mistä tämä muoti johtuu.
Turussa asuva Venho oli testannut omia vaihtoehtoisia kävelyreittejään, ja tulos oli aina sama: yhdet ja samat kasvot tulivat vastaan reitillä kuin reitillä – melkein kyllästymiseen saakka.
Kuntavaaleissa ei raha jyllää
Vuosien ajan uutisoidut vaalirahasotkut ovat aiheuttaneet sen, että myös kuntavaaliehdokkaat ovat entistä varovaisempia.
– Sanotaan, että ilmaista juustoa ei ole kuin loukussa. Yleinen ilmapiiri voi vaikuttaa, että ehdokkaiden on vaikeampaa saada rahoitusta, mutta eihän raha ole hallitsevassa asemassa kuntavaaleissa, tutkija Tomi Venho näkee.
Sen sijaan Venhon mielestä pitäisi enemmän kiinnittää huomiota kunnallisjärjestöjen rahoitukseen. Siellä läpinäkyvyys on toistaiseksi sananhelinää.
– Kunnallisjärjestöillä ei ole velvoitetta esitellä kirjanpitojaan tai tilinpäätöksiään.
Tutkijan mielestä kyse on vaalirahoituksen viimeisestä vanhasta jäänteestä, joka pitäisi ehdottomasti avata. Mistä kukaan ehdokas voi tietää, mitä kunnallisjärjestön antaman tuen taustalla lopulta on?
Ainoa asia, mistä järjestöjen on ilmoitettava, ovat yli 1 500 euron yksittäiset lahjoitukset. Ilmoitus on tehtävä Valtiontalouden tarkastusvirastolle.
Valtuutettujen ja varavaltuutettujen on täytynyt tehdä selvitys vaalirahoituksestaan jo vuodesta 2000. Vuoden 2008 vaalirahailmoituksissa oli edelleen selviä puutteita. Mitä isommista kunnista tai kaupungeista oli kyse, sitä täsmällisemmin paperit oli täytetty.
Kommentit