Toiseksi julkispalveluiden työntekijöitä tulee osallistaa heidän työtään koskevaan päätöksentekoon. Kuntiin ja hyvinvointialueille tulisi luoda yhteistoimintaryhmiä, joille annetaan autonomiaa työn organisoinnissa. Työntekijöillä tulisi myös olla edustus hyvinvointialueiden hallinnossa.
Monet palvelut, eritoten sosiaali- ja terveyspalvelut, ovat jo osin niin kriittisessä tilanteessa, että niiden menot tulevat kasvamaan joka tapauksessa: tämä tapahtuu joko hallitusti tai hallitsemattomasti. Mikäli ongelmiin ei nyt puututa, ajaudumme hallitsemattomaan kehitykseen, jossa palvelut kurjistuvat entisestään, emmekä enää voi puhua pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta.
Julkisalojen palvelut kärsivät kuormittavista työoloista: henkilöstömäärän alimitoituksesta, kovasta kiireestä ja eettisestä kuormituksesta. Työehtoneuvotteluja käydään tilanteessa, jossa palveluiden rahoitusta ohjaa kulukuri ja jossa useiden ammattiryhmien palkat eivät mahdollista säällistä elämää. Työvoiman saatavuus julkispalveluihin on kuitenkin turvattava. Esimerkiksi lasten päivähoito, sosiaali- ja terveydenhuolto sekä pelastustoimi kaipaavat kipeästi lisää työvoimaa, eikä yhtäkään ammattilaista ole varaa menettää.
Suomessa useiden eri alojen matalimmat palkat ovat jääneet vertailumaista jälkeen, ja jopa kokoaikaisen työn ansioita joudutaan täydentämään sosiaaliturvalla. Naisenemmistöisten alojen vaikutusmahdollisuudet työn organisointiin ovat kehittyneet Suomessa heikosti. Johtamisajattelua ovat sen sijaan hallinneet määrälliset tuottavuustavoitteet, jotka eivät sovellu työvoimaintensiivisiin palveluihin.
Julkaisun pääset lukemaan täältä
(https://kaks.fi/julkaisut/julkisalojen-palkkaneuvottelut-maarittavat-koko-palvelujarjestelman-tulevaisuutta/)
Lisätietoja:
Tenure track -tutkija Satu Ojala, Tampereen yliopisto,
050 318 6176, satu.ojala@tuni.fi
Vanhempi yliopistonlehtori Markku Sippola, Helsingin yliopisto,
050 472 7748, markku.sippola@helsinki.fi
Yliopistotutkija Paul Jonker-Hoffrén, Tampereen yliopisto
Erittäin hyviä huomioita, ja samalla asioita, joita hyvinvointialueilla tulisi päästä korjaamaan – ehdotamme katsauksessa, että korjauksia tekemään tulisi ottaa sote-henkilökunta suoraan itse. Myös aluevaltuustojen rooli voi olla tärkeä.
Mitä tulee ansiovertailuihin, tässä ei yritetäkään verrata palkkoja, vaan kokonaisansioita. Kyseessä ovat eri mittarit ja niiden tulkinta on erilaista. Palkkavertailuja tekevät esimerkiksi työnantaja- ja työntekijäliitot ja myös Tilastokeskus. Kokonaisansioista aiempaa tietoa on vähemmän. Eri mittareihin perustuvaa tietoa tarvitaan ilmiöiden eri puolien valottamiseksi.
Tämä tutkimus on yksi, rajallinen tapa tarkastella asioita, ja sitä voisi taustoittaa hieman toisinkin mm. lääkärien osalta. Hoitajien palkkaus on toinen asia, jossa tosin varmasti tulisi ajatella pätevöitymisestä ja työkokemuksestsa tulevia korotuksia. Hoitajakunta on hyvin monenlainen osaamistasoltaan. Henkilöstörakenne tulisi korjata palauttamalla tukihenkilöstöä.
Lääkärien palkkausta ei tule irrottaa kokonaistyötuntimäärästä, joka mm. päivystävillä lääkäreillä on merkittävästi isompi kuin vuorotyötä tekevillä hoitajilla. Kun verrataan erikoislääkärien palkkaa ruotsalaisiin, tulisi ottaa huomioon työtunnit sekä sivutoimisen yksityisvastaanoton pito.
Hoitajien vertailussa eri maiden välillä tulee ottaa huomioon erilaiset palkkausjärjestelmät, erilainen/eri mittainen koulutus ja myös erilaiset tehtävät. Hoitaja ei ole sama joka maassa.
Pelkkä mediaanin kertominen kokonaisansioista vie harhaan. Erikoistuvan lääkärin peruspalkka on 3400, eikä netto juuri poikkea hoitajan palkasta. Terveydenhuollon pisimmälle koulutetun ammattilaisen eli erikoislääkärin peruspalkka sairaalassa on 4800. – koulutus ja vastuu ovat kuitenkin aivan eri mittaluokassa hoitajiin nähden. Hyvin pitkä ura yliopistosairaalan hyvin vastuullisessa erikoislääkärin työssä saattaa nostaa palkan jo lähelle kuutta tonnia. Tähän mukaan verotus.
Kaikki lisä lääkärin peruspalkan päälle tulee pakollisesta ylityöstä (päivystys), hieman ehkä myös lisäkouluttautumista ja pätevyyksistä (hankitaan omalla ajalla) sekä yksityisvastaanotosta (omalla ajalla). Ajatus lääkärien mahdollisuudesta kilpailuttaa palkkojaan ei oikein siis kohtaa tavallisen lääkärin tavallista arkea. Ei ole tavatonta, että lääkärin työpäivät venyvät iltaan – usein myös palkatta.
Rehellisesti asioita tulkiten vertailut tulee tehdä peruspalkasta.
Lääkärimäärä on tällä vuosituhannella kaksinkertaistunut, mitä tutkija eivät kertoneet. Jäi myös kertomatta, miksi lääkärikoulutuksen lisäämistä täytyy ehdottamasti jarruttaa: 1) Lääkärikouluksen resursointi. Nyt se kärsii merkittävästä opettajavajeesta, liian suurista opetusryhmistä ja opetuspotilaiden puutteesta. Opettajat ovat vähentyneet, vaikka opiskelijamäärät ovat kasvaneet. 2) Erikoislääkärikoulutus. Sitä ei pidä sekoittaa peruskoulutukseen. Erikoislääkäreistä on vajetta, ei lääkärin perustutkinnon suorittaneista. Erikoislääkärikoulutus kuormittaa palvelujärjestelmää ja eikä sitäkään ole resurstoitu kuten pitäisi. Virkalääkäreillä on opetusvelvollisuus, mutta aikaa tähän ei useinkaan ole varattu lainkaan. 3) Terveydenhuollon kokonaiskustannukset. Lääkärimäärän kasvattaminen nostaa väistämättä myös kuluja. Jos koulutuksen tasosta samaan aikaan tingitään, tuloksena on suhteellisesti kalliimpi terveydenhuolto. Vain hyvin koulutettu lääkäri toimii kustannusvaikuttavasti. On myös ymmärrettävä lääkärien oma kokemus: riittämätön koulutus ja kollegatuki johtaa nopeammin uupumukseen. On erittäin hälyttävää, että nuorilla lääkärillä uupuminen on tavallista.
Julkisen sektorin työvoimapula on ennenkaikkea työolojen syytä, henkilöstöä ei yksinkertaisesti ole palkattu riittävästi pitkään aikaan ja tuloksena on negatiivinen kierre. Tämä koskee nimenomaan myös lääkäreitä. Virkaan ole hakijoita, koska se merkitsee kahden tai kolmen lääkärin työmäärää. Kyse ei siis ole kilpailuttamisesta vaan mahdottomuudesta tehdä omaa työtä. Ja nythän HUS-alueella yksistään Apotti on syy joidenkin lääkärien lähtöön. Se on myös syy, ettei enää tulla edes keikalle.