Uudistuksen tavoitteena on vähentää hyvinvoinnista ja terveydestä johtuvia alueellisia eroja sekä turvata yhdenvertaiset ja saavutettavat palvelut. Lisäksi uudistuksella pyritään turvaamaan ammattitaitoisen työvoiman saanti, vastata yhteiskunnallisten muutosten tuomiin haasteisiin sekä hillitä kustannusten kasvua. Uudistuksen tarkoituksena on myös siirtää painopiste perustason palveluista ennaltaehkäisevään suuntaan ja siirtää pelastustoimen palvelut saman järjestäjän eli alueiden vastuulle. Palvelut tuotettaisiin pääosin tai hyvin merkittävin osin julkisina palveluina. Yksityisen ja kolmannen sektorin järjestöjen roolina olisi palvelujen tarjoajina toimia täydentävinä palveluiden tuottajina, kuitenkin siten, että järjestöjen roolia vahvistettaisiin ja niiden mahdollisuus tuottaa palveluita turvattaisiin.
Sosiaali- ja terveysuudistuksen alun tarkoitus on olla niin sanottu ”luurankomalli”, jossa uudistukset koskisivat aluksi vain välttämättömiä säännöksiä. Tämä siksi, jotta uusi hallintotason toiminta saadaan käynnistetyksi välttäen testaamattomia perustuslakikysymyksiä. Kyseinen typistetty malli on myös välttämätön, jotta pysytään aikataulussa ja saadaan uudet organisaatiot toimimaan ennen uusien lisähaasteiden ilmaantumista. Se, miten ”luurankomallista” edetään ”lihasmalliin”, onkin sitten haastavampi yhteiskunnallinen kysymys.
Kritiikkinä hyvinvointialueuudistukselle on esitetty mm. valtion vahvaa ohjausta ja hyvinvointialueiden verotusoikeuden puuttumista. Alueiden verotusoikeuden puuttumista on perusteltu kuulumisena osana uudistuksessa omaksuttuun rahoitusmalliin, joka perustuu valtion rahoitukseen. Valtion ohjaus taas jakautuu osaltaan taloudelliseen (lainakehysmenettelyyn ja investointien ohjausmenettelyyn) ja toiminnalliseen ohjaukseen. Valtion on tarkoitus ohjauksellaan varmistaa itsehallinnollisten hyvinvointialueiden kyky pitää huolta niiden asukkaiden perusoikeuksien toteutumisesta. Ohjauksen tavoitteena on osaltaan myös turvata laadukkaan, vaikuttavan ja oikea-aikaisen sosiaali- ja terveydenhuollon yhdenvertainen toteutuminen koko maassa. Muita tavoitteita sillä on palveluiden kustannustehokas järjestäminen ja osaoptimoinnin vähentäminen.
Sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisellä on useita ulottuvuuksia yhteiskunnassa
Sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisellä on useita ulottuvuuksia yhteiskunnassa, joista ns. hyvän kehän teoria keskittyy selittämään hyvinvointivaltion asukkaiden hyvinvoinnin turvaamista
Teoriassa kootaan sosiaalipolitiikan keskeisimmät myönteiset vaikutukset saman teoreettisen viitekehyksen alle. Teorian mukaan hyvinvointivaltion vaikutuksia arvioitaessa on olemassa looginen yhteys sosiaalipolitiikan, eriarvoisuuden, sosiaalisen pääoman ja hyvinvoinnin välillä.
Hyvän kehän teorian mukaan sosiaalipolitiikka vähentää eriarvoisuutta. Vähentynyt eriarvoisuus vahvistaa osaltaan sosiaalista pääomaa, joka taas lisää väestön kokemaa hyvinvointia. Hyvän kehän teorian mukaan lisääntynyt hyvinvointi kannustaa harjoittamaan taas laajaa sosiaalipolitiikkaa. Näin onkin muodostunut vaikutuksiltaan kehämäinen rakenne. Teoria kritisoi perinteisen talouspolitiikan käsitystä sosiaalipolitiikan yksilöä auttavasta, mutta yhteisöä vahingoittavasta vaikutuksesta. (Kajanoja ja Hagfors, 2012, 39)
Hyvän kehän teoria ei ole tyhjentävä teoria, jonka tarkoituksena olisi selittää kaikki sosiaalipolitiikan vaikutukset. Teorian ajatuksena on, että yhteisöllisyys, ihmisten keskinäinen kohtaaminen ja sen edellytykset ovat sen keskeisiä osia. Niiden ympärille on hyvä rakentaa tarkentavia ja täydentäviä teorioita.
Miten voimme edetä Suomessa ”luurankomallista” kohti ”lihasmallia”?
Voimme saada vastauksia tähän isoon kysymykseen empiirisen tieteellisen tutkimuksen kautta. Kuntasuku-projekti on eräs tällainen tutkimusprojekti, jonka pohjalta voimme alkaa edetä kohti ”lihasmallia”, jossa hyvän kehän teoria voisi toteutua suomalaisessa yhteiskunnassa.
Kuntasuku-projektissa tutkittiin kuntia maakuntatasolla ja erityisesti, miten kuntien käyttötalouden käyttökustannukset ja käyttötuotot ovat yhteydessä väestölliseen suhteeseen sekä sen osatekijöihin eli lapsi- ja vanhushuoltosuhteeseen. Tutkimuksessa kävi selvästi ilmi maakuntien erilaiset taloudelliset tilanteet ja erityisesti se, että maakunnat tarvitsevat räätälöityjä strategioita selvitäkseen sote-uudistuksesta.
Saatujen tulosten perusteella voidaan nyt todeta, että kaikille maakunnille ei kannata tarjota täysin samanlaisia julkisen vallan rahoitusmalleja, jos niiden huoltosuhdetilanteita halutaan parantaa pitkäjänteisesti – ja jos sitä myöten maakuntien hyvinvointialueiden taloudellisia kasvumahdollisuuksia halutaan kehittää tulevaisuudessa. Uusien hyvinvointialueiden rahoitusmallien kehitystyö voi osaltaan huomioida Kuntasuku-projektin laajaan tilastollisen ja empiiriseen analyysin. Syksyllä 2022 julkaistava Kuntasuku-loppuraportti on tärkeä strateginen osa huoltosuhteiden ja käyttökustannusten/käyttötuottojen välisten yhteyksien selvitystä maakuntatasolla ja tiellä kohti sote-uudistuksen ”lihasmallia”.
Samuli Aho
Jari Kaivo-oja
Lähteet
Kajanoja ja Hagfors, 2012 kirjassa Antti Alaja 2012, kriisikierteestä hyvän kehään, Kalevi Sorsa -säätiön julkaisuja 4/2012.
Kommentit