Anna Mäki-Petäjä-Leinonen Polemiikki / 15.09.2021

Tohtori töissä: Oman tiensä kulkija nosti vanhuusoikeuden keskiöön

OTT Anna Mäki-Petäjä-Leinonen on Suomen ensimmäinen vanhuusoikeuden professori – ja harvinainen hänen professuurinsa on maailmankin mittakaavassa.

Jaa artikkeli Facebook Twitter LinkedIn Sähköposti

Tie alan pioneeriksi on ollut pitkä, mutta  johdonmukainen. Koko uransa ajan Anna Mäki-Petäjä-Leinonen on tavalla tai toisella tehnyt työtään ikääntyneisiin ihmisiin liittyvien oikeudellisten kysymysten parissa.

Innostuksen hän kertoo syntyneen jo opiskeluaikana Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Kannustajana toimi silloinen siviilioikeuden, erityisesti perhe- ja perintöoikeuden professori Urpo Kangas.

– Pro gradu -tutkielmani tein perheoikeuden alalta. Työni ohjaajana toiminut Urpo Kangas rohkaisi minua jatkamaan tutkimustyön parissa. Hän ehdotti paneutumista vanhuusoikeuteen ja nimenomaan dementiaa sairastavien asemaan. Tätä ei ollut tutkittu oikeustieteessä oikeastaan  lainkaan. Aihe vei mukanaan ja väittelin vuonna 2003 dementoituvan henkilön oikeudellisesta asemasta. Sillä tiellä tässä ollaan, Mäki-Petäjä-Leinonen naurahtaa.

Väitöstutkimus herätti suurta julkista mielenkiintoa. Oikeastaan vasta Mäki-Petäjä-Leinosen tutkimuksen yhteydessä määriteltiin Suomessa ensi kertaa vanhuusoikeudellinen tutkimusalue.

Kovaa käytännön kokemusta vanhuusoikeuden alasta Mäki-Petäjä-Leinonen sai työskennellessään Muistiliiton edunvalvonta-asiamiehenä vuosina 2004-2009.  Vaativatkin itsemääräämisoikeuteen liittyvät kysymykset tulivat tutuiksi.

– Työssäni saatoin hyödyntää väitöskirjaani. Palo tutkimusmaailmaan oli kuitenkin suuri, Mäki-Petäjä-Leinonen kertoo.

Vuonna 2010 hän palasi Helsingin yliopistolle tutkijaksi.

– Merkittävän osan tutkijan urastani olen  työskennellyt akateemista tutkimusta rahoittavien säätiöiden apurahoilla, myös Kunnallisalan kehittämissäätiön. Olen oppinut arvostamaan säätiöiden työtä. Moni tutkijanura on edennyt niiden tuella.

 

Itä-Suomen yliopiston palvelukseen Anna Mäki-Petäjä-Leinonen siirtyi vuonna 2016 toimien ensin tutkijana ja pian jo yliopistonlehtorina.

Vuodesta 2018 hän on toiminut myös tuolloin perustetun Hyvinvointioikeuden instituutin johtajana oman toimensa rinnalla. Hän oli yksi keskeisistä toimijoista instituuttia perustettaessa.

Mäki-Petäjä-Leinonen sanoo saaneensa hyvät edellytykset työlleen Itä-Suomen yliopistossa. Yksi nimi nousee haastattelun aikana useampaan kertaan kiittävässä hengessä: akateeminen rehtori, ympäristöoikeuden professori Tapio Määttä.

Vanhuusoikeuden vakituinen professuuri tämän vuoden kesäkuun alusta kertoo oikeastaan siitä, että Anna Mäki-Petäjä-Leinosen ”marginaalissa” aloittama apurahatutkijan työ on johtanut   oikeustieteiden kovaan keskiöön.

Ikääntyvä Suomi huutaa vanhuusoikeudellista osaamista – ja Mäki-Petäjä-Leinonen pyrkii vastaamaan osaltaan huutoon ohjaamalla väitöskirjatutkijoitaan, jotta vanhuusoikeuden tutkimus ja osaaminen vahvistuisivat edelleen. Parhaillaan hänellä on kaksi väitösohjattavaa – ja kumpikin siis työstää väitöskirjaa vanhuusoikeuden alalta.

Työ vanhuusoikeuden professorina tarkoittaa myös jatkuvaa paneutumista rahoitusten hakemiseen  tutkimusryhmille. Mäki-Petäjä-Leinonen johtaa muun muassa monitieteistä Neuroetiikka ja oikeudet -tutkimusryhmää, jossa Itä-Suomen yliopiston laaja tutkimusosaaminen on yhdistetty poikkeuksellislla tavalla.

Joissakin tutkimushankkeissa on käyty suoraan käsiksi ihmisten arkikokemuksiin. Anna Mäki-Petäjä-Leinonen kertoo tutkimusprojektista, jossa on tutkittu hiljattain ikääntyneiden oikeudensaantimahdollisuuksia.

Itä-Suomen yliopiston kollegansa, yhteiskunnallisen oikeustutkimuksen professorin Kaijus Ervastin sekä Helsingin ja Tampereen yliopistojen tutkijoiden ja Ihmisoikeuskeskuksen

kanssa käynnistetyssä tutkimuksessa haettiin jopa Helsingin Sanomien ilmoituksella ikääntyneiden kokemuksia oikeudellisista ongelmista.

Ja niitä kertyi.

– Saimme yli 300 kirjettä, joissa kerrottiin  monenlaisista oikeudellisista ongelmista laidasta laitaan.

 

Millaista on olla vanha ihminen Suomessa? Kuinka heidän oikeutensa toteutuvat?

– Vaihtelevasti. Avun tarvetta on paljon muun muassa siinä, miten järjestetään riittävä kotihoito, Anna Mäki-Petäjä-Leinonen vastaa.

On luonnollista, että ihmiset haluavat asua kotonaan mahdollisimman pitkään. Vanhuusoikeuden professorin mukaan siihen liittyy kuitenkin ”mutta”.

–  Mutta jos koti ei ole enää turvallinen paikka, kun apua tarvitaan yhä enemmän, miten silloin varmistetaan avun ja hyvän hoivan riittävyys, hän kysyy ja jatkaa:

– Kuinka turvataan ne kohdat elämässä, kun vanha ihminen ei pärjää enää kotona?

Se viesti, joka vanhuusoikeuden professorille välittyy tutkimustiedonkin kautta, kertoo eriarvoisuudesta ja sattuman kaupasta.

– Ikääntyneiden saama apu on eritasoista ja hajanaista. Jos tuntee sote-kentän, on erilaista hakea apua kuin sellaisen, joka ei tunne systeemiä. Heikoimmilla ovat ne yksinäiset vanhukset, joilla ei ole ympärillään turvaverkkoa.

Anna Mäki-Petäjä-Leinonen muistuttaa kevättalven 2019 hoivakriisistä, joka nousi julkisuuteen eduskuntavaalien alla. Erityisesti kriisi koski tehostetun palveluasumisen yksiköiden toimintaa ja resurssointia.

Kansa kuuli ja luki kertomuksia sellaisesta hoivasta, jollaista ei olisi saanut olla olemassa.

Lupauksia laadun parantamisesta on kuultu sen jälkeen kaikilta poliittisilta puolueilta, kunnilta, hoivapalveluyhtiöiltä ja niin edelleen.

– Viime talvena sosiaali- ja terveysministeriön ja Kuntaliiton laatimaa uutta vanhuspalveluiden laatusuositusta on kuitenkin arvosteltu laatusuositukseksi ilman laatua. Jos sanotaan, että ihmisen on voitava kokea elämänsä ”arvokkaaksi”, mitä se tarkoittaa käytännössä ja miten sen toteutuminen varmistetaan?

Mäki-Petäjä-Leinonen muistuttaa, että kyse on  viime kädessä resursseista. Laatusuositukset ilman asiallisia resursseja jäävät usein sanahelinäksi.

– Jos koti- tai laitoshoidossa olevalla on aktiiviset omaiset, jotka osaavat kirjoittaa lehteen hoivaan liittyvistä ongelmista, tilanne voi tämän hoidettavan kohdalla muuttua.

Kaikki eivät kuitenkaan pysty huutamaan julki hoivaan liittyviä ongelmia.

 

Ikääntyminen kohtaa ennen pitkää meistä jokaisen. Moni meistä joutuu jo nyt perehtymään omaistensa hoitotahtoihin, edunvalvontavaltuutuksiin ja jopa yleisen edunvalvojan toimintaan.

Professori Anna Mäki-Petäjä-Leinonen on kirjoittanut näihin liittyvistä oikeudellisista kysymyksistä lukuisia tieteellisiä artikkeleita, osallistunut julkiseen keskusteluun – ja pyrkinyt vaikuttamaan siihen, että ikääntyvät ihmiset osaisivat ilmaista tahtonsa hoivastaan vielä silloin, kun muistisairaus tai jokin muu sairaus ei ole vienyt kykyä ilmaista omaa tahtoa.

Yksi kipeimmistä oikeudellisista kysymyksistä liittyy potilaan itsemääräämisoikeuteen – ja siihen liittyviin ohjeistuksiin somaattisen hoidon puolella.

– Yksilön vapautta ei voida rajoittaa ilman laissa säädettyjä perusteita. Siltikin tätä tapahtuu erityisesti ikääntyneiden kohdalla. Jotta yksilön vapautta saataisiin rajoittaa, siitä tulisi olla lain tasoiset säännökset, Mäki-Petäjä-Leinonen painottaa.

Rajoittamistoimissa on kyse esimerkiksi sen kaltaisista toimenpiteistä kuten ikääntyneen ihmisen lukitsemisesta hoivalaitoksen huoneeseen yön ajaksi.

– Sekä eduskunnan oikeusasiamies että Valvira on kumpikin linjannut, että vapauden rajoittamispäätökset on tehtävä huolella lääkärin johdolla ohjeistuksiin perustuen. Kyse ei siis voi olla yksittäisten hoitajien toimista, vaikka rajoittamistoimet tuntuisivat järkeviltä.

Itsemääräämisoikeuslain tarpeesta on Anna Mäki-Petäjä-Leinosen mukaan keskusteltu pian 20 vuotta – ja sinä aikana on ehtinyt kaatua kaksi lakiluonnosta. Nyt aluillaan on kolmas yritys.

Mäki-Petäjä-Leinonen kiirehtii nyt itsemääräämisoikeuslakia.

– Lainsäätäjille haluan sanoa, että itsemääräämisoikeutta ja yksilön vapauden rajoittamista koskevat säännökset on viimein  laitettava kuntoon. Tässä ei ole kyse pelkästään hoidettavan oikeusturvasta vaan myös sote-henkilöstön oikeusturvasta, että he eivät joudu arpomaan, miten eri tilanteissa tulisi menetellä, professori korostaa.

 

Hyvinvointivaltio-Suomella on ikääntyvän väestön kohtelussa paljon korjattavaa.

Anna Mäki-Petäjä-Leinonen kertoo, että yleisten edunvalvojien käsitys valvottavan itsemääräämisoikeudesta vaihtelee suuresti esimerkiksi tapauksissa, joissa valvottava on vielä toimintakykyinen.

– Tutkiessani tätä asiaa kävi ilmi, että valtakunnallisesti, alueellisesti ja vieläpä paikallisestikin yleisten edunvalvojien kesken oli suuria eroja käytännöissä. Jopa saman edunvalvontatoimiston sisällä on eri näkemyksiä siitä, mitä tarkoittaa valvottavan itsemääräämisoikeus. On siis sattumanvaraista, missä määrin hän saa tehdä päätöksiä omista asioistaan, jos on yleisen edunvalvonnan piirissä tilanteessa, jossa ei ole vielä menettänyt toimintakykyään.

Sote-uudistuksesta odotetaan monen ongelman korjaajaa. Yli vuosikymmen on puhuttu vahvemmista hartioista, jotka pelastaisivat myös vanhustenhoidon.

Anna Mäki-Petäjä-Leinonen pidättäytyy sanomasta sote-uudistuksesta tässä yhteydessä yhtään mitään.

– Kommentoin sitten, kun on näkyvissä, mikä uudistuksesta tulee.

Mutta on professorilla kuitenkin terveisiä lainsäätäjille ja kuntapäättäjille.

– Hyödyntäkää asiantuntemustietoa päätöksenteossa, kuunnelkaa ikääntyviä ja haavoittuvia ja ottakaa heidät täysivaltaisina jäseninä osaksi yhteiskuntaa, hän tiivistää viestinsä.

Anna Mäki-Petäjä-Leinosen mukaan vanhuusoikeus ja tutkimus ovat hänen intohimonsa. Professori tekee nyt sitä, mitä tahtookin tehdä.

Vaikka rakas työ vaatii professorin aikaa ja ajatuksia, kaikkea se ei vie. Anna Mäki-Petäjä-Leinosella ja hänen puolisollaan on kaksi teini-ikäistä tytärtä. Perhe ja yhteiset hetket ovat professorin voimanlähde.

– Saunomme ja uimme koko perhe usein yhdessä, ja nautimme yhteisestä ajasta myös ruokapöydän ääressä. Kun tyttäret vielä asuvat kotona, nämä hetket tuntuvat erityisen tärkeiltä.

 

Juttu julkaistaan 16.9. ilmestyvässä Polemiikissa 3/21.

Kommentit

Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia.