Talouden ja politiikan eliitti väittää parantavansa sairaan ja vanhan hyvinvointivaltion. Mielestäni kyse on eutanasiasta. Sairaus paranee, kun potilas kuolee. Tässä kolmen portaan ohjelma, jonka viimeinen askel toivottavasti jää dystopiaksi.
1. Menneisyys. Vuonna 2011 Kuntaliiton toimitusjohtaja Kari-Pekka Mäki-Lohiluoma rehvasteli Hyvä Suomi 2020 -seminaarissa ensin siitä, että Suomi sijoittui Life-lehden kyselyssä maailman parhaaksi maaksi, jossa asuvat onnellisimmat kansalaiset. Seuraavassa lauseessa hän halusi purkaa sen systeemin.
“Suomesta on tulossa valitusyhteiskunta”, Mäki-Lohiluoma nuhteli. Paheksunta kohdistui kansalaisiin, ei rakenteisiin. Mäki-Lohiluoman todellisuudessa sosiaali- ja terveyspalvelut ovat kunnossa, ja hemmotellut kuntalaiset kitisevät kun eivät saa ilmaista karkkia. Tähän vieraantuneeseen todellisuuteen ei kuulu se tosiasia, että ihmiset joutuvat yhä useammin turvautumaan – siis ne jotka osaavat ja jaksavat – valituskierteeseen saadakseen lain turvaamat peruspalvelut.
2. Nykyisyys. Miten valitusyhteiskunnasta päästään irti? No poistamalla palvelut, joiden rapautumisesta kuntalaiset valittavat. Kuntauudistuksesta vastaavat valtion virkamiehet, Päivi Laajala ja Päivi Sillanaukee luennoivat samassa seminaarissa, että kuntauudistuksen yhteydessä kaikkialle Suomeen tulee samanlaiset 24/7-palvelut, mutta “pitää määritellä mitä ne palvelut sitten ovat”. He painottivat, että kun palvelut kevenevät, “yhteisöllisyys ja lähidemokratia” korvaavat puuttuvat rakenteet. Suomessa, jossa kunnat sulkevat rahanpuutteessa nuorisotaloja ja yhdistävät kouluja jättiläisyksiköiksi, yhteisöllisyys-mantran toistaminen on lähinnä irvokasta.
3. Tulevaisuus? Seminaarissa OP-Pohjolan johtaja Reijo Karhinen halusi kunnille eräänlaisen eurobond-systeemin. Kuntien rahoitus jätettäisiin markkinoille, ja korot määräytyisivät kuntien tuottavuuden ja vakavaraisuuden mukaan. Toisin sanoen yhteiset hyvinvointipalvelut olisivat aina maksukykyä heikentävä tekijä. Mitä köyhempi kunta, sitä korkeammat korot.
Väitän, että Suomi sellaisena kuin me sen tunnemme, rapautuu todellisuudesta vieraantuneiden ihmisten huolellisella suunnittelulla, ja se on läpeensä ideologinen projekti.
Susanna Kuparinen
Voima-lehden toimituspäällikkö, teatteriohjaaja
Kommentoi