6.03.2013
”Tehtävä ei ole helppo, koska 2000-luvulla valitettavasti kohtuuhintaista asuntotuotantoa ei ole syntynyt. Mutta nyt siitä on selkeä tahtotila olemassa…”
Tulihan se sieltä, ajattelin mielessäni viime viikon kyselytunnilla, helmikuun viimeisenä päivänä. Taas kerran Tahtotila. Asuntoministeri Krista Kiuru (sd) vahvisti jälleen kerran sitä puhtia, joka hallituksessa vallitsee suhteessa pääkaupunkiseudun asuntotilanteen parantamiseen.
Asuntoministeri on luvannut vuokra-asuntotuotannon moninkertaistamista ja vuokrien reilua alennusta. Todellisuudessa vuokra-asuntotuotanto on romahtanut ja vuokrataso noussut.
Puhetta riittää ja näköjään tahtoakin, mutta miten sitten on tekojen laita? Olemme Keskustassa hymähdelleet että me maalaisliiton perilliset tunnemme kyllä maitotilat, sikatilat ja viljatilat, mutta tämä tahtotila on vieraampi.
Kotikunta ja kotikaupunki koostuvat ihmisten kodeista. Asumisen mukavuus ja hinta ovat keskeiset kriteerit kodin paikan valinnalle. Aina ei kuitenkaan voi loputtomasti valita – työ kuljettaa meitä pitkin Suomea ja varsin usein virta kulkee pääkaupunkiseudulle. Siksi menossa on myyjän ja vuokranantajatmarkkinat. Vuokraaja tai asunnon ostaja kumartaa kynnyksellä setelitukku kourassaan – katto kun on pakko pään päälle löytää. Kokonaan toinen – ja paljon isompi – kysymys on, voitaisiinko tätä kehityksen suuntaa kääntää ja vahvistaa alueiden elinvoimaa. Nyt tilanne on kuitenkin tämä.
Ei ole hyväksyttävää eikä kestävää, että töissä käyvä yksinelävä ihminen tai edes kahden aikuisen talous ei saa Helsingin hinnoilla kämppäänsä maksuun, ei vaikka miten nuukasti eläisi. Kohonneet vuokrahinnat vääristävät jo sosiaaliturvajärjestelmämmekin – tukisummista yhä vain suurempi osa kuluu asumiseen. Siksi teemme Keskustassa asiasta välikysymyksen.
Tahtotilassa on varsin vaikea asua. Seinät ja katto puuttuvat. Katsotaan, löytyisikö asuntoministeriltä vihdoin rakennusaineita.
Annika Saarikko
Kommentoi