KAKS on rahoittanut väitöskirjatutkimustani. Se on työnimeltään Viiden suomalaisen kunnan ja kaupungin päätöksentekokulttuurin kehitys 2000–2021. Väitöskirjatutkimus tehdään Turun yliopiston Poliittisen historian oppiaineessa ja Eduskuntatutkimuksen keskuksessa. Tutkimusprojektissa haastatellaan yli 100 valtuutettua ja johtavaa viranhaltijaa, jotka tekevät tai ovat tehneet töitä kunnallispolitiikan parissa.
Kysyn väitöskirjatutkimuksessani, miten kunnallispoliittinen päätöksentekokulttuuri on kehittynyt kunnissa tällä vuosituhannella? Siksi aihetta lähestytään muodostamalla laaja haastatteluaineisto valtuutettujen uraan liittyvistä vaiheista. Erityisesti olen kiinnostunut pöytäkirjojen ulkopuolelle jäävistä osista kunnallispolitiikkaa: Miten valtuustoryhmien puheenjohtajien keskustelukulttuuri ja neuvottelutavat poikkeavat kunnittain tai aikakausittain? Miten valtuutettujen henkilösuhteet ovat kehittyneet? Onko kunnissa erilaisia toimintatapoja, jotka voisivat hyödyttää toimintaa myös muualla?
Tutkimuksessa pyritään keräämään mahdollisimman laajaa muistihistoriallista aineistoa erilaisia vaikuttajapolkuja kulkeneista valtuutetuista. Tutkimushaastatteluja on tehty vuosikymmenien valtuustouran tehneiden valtuutettujen lisäksi yhden valtuustokauden vierailijoiden, ministeritason valtakunnanpoliitikkojen, kaupunginjohtajien ja toisinajattelijoidenkin kanssa. Vaikka tutkimus keskittyy 2000-luvulle, ulottuu haastattelumateriaali aina 1960-luvulle asti. Tutkimuksen kunnat ovat Taivassalo, Loimaa, Hämeenlinna, Turku ja Tampere. Kunnat on valittu heijastamaan eri kokoluokkia. Kriteereinä toimivat myös mm. puoluejakauma, kuntakehitys, väestötilanne ja poliittinen polarisaatio.
Suomessa valtuustojen koot vaihtelevat 13 ja 85 valtuutetun välillä. Jos 13 ihmistä tekee enemmistöpäätöksen, tarvitsee ainakin 7 henkilön muodostaa yhteisymmärrys. 85 valtuutetun valtuustossa määrä nousee 43 valtuutettuun. Suomessa ei ole pääasiallisesti tapana myöskään lähettää asioita valtuutetuille ilman etukäteiskeskusteluja ja virkavalmistelu on lakisääteistä. Poliittisen valmistelun tapa ja määrä poikkeavat päättävän joukon mukaan melko paljon. Tämä johtuu sekä tiedonkulun vaatimuksista että normaalista ryhmädynamiikasta. Suuri osa tästä valmistelusta tapahtuu kaikkialla epävirallisia reittejä, eikä siitä jää jäljiksi historiallisia lähteitä. Siksi tämän tutkimuksen kaltaista kartoitusta on tehtävä.
Mutta palataan takaisin alkuun. Onko valtuusto ajatuksena vanhentunut? Kun laajaa valtuutettujoukkoa kuuntelee, ei ajatus ole täysin tuulesta temmattu. Kun valtuutettuja pyytää kuvailemaan valtuustokokousten roolia päätöksenteossa, ovat käytetyimpien sanojen joukossa sekä teatteri että leimasin. En usko silti, että valtuusto on tullut tiensä päähän merkitykseltään. Eiväthän teatteri tai leimasinkaan ole asioina turhia. Leimasin saattaisi vaikuttaa turhalta, jos sillä yrittää tehdä jotakin mihin se ei ole tarkoitettu – esimerkiksi kirjoittaa. Väitänkin että valtuustolta odotetaan nykyään asioita, joihin se ei ajassamme sovellu. Turha se ei silti ole.
Kuten jokainen kunnallispolitiikan kanssa töitä tekevä tietää, kyse on ihmisistä. Henkilökeskeisyys ei ole politiikan tutkimuksen tai hallintotieteiden näkökulmasta aina mukavaa. Tarkoitus ei ole väittää, että suomalainen kunnallispolitiikka on niin suurissa ongelmissa, ettei edes politologia sitä ymmärrä. Kuntajohtamisen ymmärtämiseen saa mielestäni paremmat lähtökohdat yhdistämällä teoriaa päättäjien välisiin suhteisiin ja kuntahistoriaan.
Mitä valtuusto sitten voi tehdä? Emme voi olettaa, että esimerkiksi 50 valtuutetun valtuusto pystyisi muodostamaan laajoista kymmenien sivujen valmistelumateriaalista spontaaneja kantoja vasta itse valtuustokokouksessa. Sen olisi vaikeaa myös kokonsa takia muokata perusteellisesti valmisteltuja asioita uudelleen. Valtuusto ei voi alkaa leimasimesta kynäksi. Ei ainakaan valtuustokokouksessa. Valtuuston tarkoitus kuntademokratiassa onkin sekä kertoa päätöksestä ja taustoista kuntalaisille että varmistaa valmistelusta tulevien asioiden olevan edustajien hyväksyttävissä. Hyväksyttävyyden varmistaminen vaatii viime kädessä valtuustoryhmien ja valtuutettujen toimintakulttuurilta rohkeutta olla valmiita hylkäämään esitys. Ensisijaisesti se edellyttää kykyä ja tahtoa valvoa valmistelussa, lautakuntakäsittelyssä ja hallituksessa olevia asioita etupainotteisesti.
Mitkä sitten ovat valtuutetun mahdollisuudet valvoa kuntaa? Perinteisesti rivivaltuutetun kykyä hallita kuntakenttää ovat haitanneet tehtäväkentän laajuus sekä ajanpuute, asioiden siirtyminen kuntakonserniin ja kuntajohdon säästeliäs tiedotuspolitiikka. Hyvinvointialueuudistuksen jälkeen kuntapäättäjiä on nyt enemmän suhteessa kunnan tehtäväkenttään. Tontti on hallittavamman kokoinen. Konsernikehitys on Suomen kunnissa voimissaan, mutta tiedonkulkua on myös kehitetty. Uskallan väittää, että uusilla valtuustoilla on monessa kunnassa käytössään konserniyritysten valvontaan paremmat työkalut kuin kymmenen vuotta sitten. Prosessia pyörittävät valtuustoryhmien puheenjohtajat, hallituksen puheenjohtajat, kunnanjohtajat tai pormestaristo ovat monessa kunnassa omaksuneet uutta inklusiivisempaa tiedotuspolitiikkaa. Valtuustot ovat tätä myös vaatineet.
Avoimempaa tiedotusta rajoittaa osittain tarve tehokkaisiin ja dynaamisiin prosesseihin. Avointa viestintää poliittisesta sopimisesta kesken neuvotteluiden vaikeuttaa ensinnäkin halu kontrolloida prosessia. Perinteisesti päätöksessä mukana olevien piiriä on kunnissa laajennettu hallitusti asian edetessä, ja varmistettu enemmistön säilyminen vaiheittain. Siksi ei ole aina ollut hyvä idea tiedottaa ”oppositiota”, kuntalaisia tai mediaa aikaisin. Narratiivin kontrollointi on maailmanpolitiikassa tuttu käsite, mutta yhtä tärkeää myös pienen kunnan uudistaessa vaikkapa kouluverkkoaan.
Lisäksi avoin viestintä vaatii riittävän laadukasta päivittäistä päätöksentekoprosessia. Tiedotus voi usein jäädä päivittäisten asioiden pyörittämisen jalkoihin. Ellei johtamista ole organisoitu tehokkaasti, päättäjien aika ja energia eivät riitä avoimeen tiedottamiseen, saati monipolviseen keskusteluun sidosryhmien kanssa, oli tähän tahtoa tai ei.
Jos nämä perusperiaatteet ovat kunnossa voi valtuusto edelleen toteuttaa työtään nykymallilla. Niiden työ on myös tärkeää. Kuntalain mukaan valtuusto käyttää kunnassa ylintä päätösvaltaa. Jos tämän maksiimin takaa etsii valtuuston syvempää merkitystä, voisi se olla jotakin tällaista: Valtuuston valta ja vastuu on varmistaa, että kuntaorganisaation tekemät päätökset ja soveltama hallintotapa vastaavat niitä arvoja ja etuja, joita kuntalaisilla on kunnassa sekä maailmassa. Tehtävänä sen tekeminen hyvin ja tehokkaasti ei ole helppoa. Onhan kyse osa-aikaisista muiden alojen ammattilaisista, jotka tekevät kuntavaikuttamista pääosin ”harrastuksena” muun elämän ohessa. Siten valtuutettu ei kuitenkaan löydä merkitystä työlleen, että hän passiivisena odottaisi hallituksen esityksiä ja ajoittain pettyisi, kun ei saa tehdä päätöksiä vapaasti puhtaalta pöydältä. Valtuustotyö vaatii proaktiivisuutta ja järjestelmän tuntemista – kuten on aina vaatinutkin.
Kun julkisuudessa käydään ”soten” jälkeistä keskustelua siitä, tarvitaanko todella näin monia kunnanvaltuutettuja, tulee pakostakin hieman haikea mieli. Valtuustot ja valtuutetut ovat tärkeitä. Kysymys ei ole mitenkään asiaton ja monessa paikkaa on järkevää käydä keskustelua luottamuspaikkojen sopivasta määrästä. Pidän ensimmäisessä kappaleessa esitettyä valtuutetun pohdintaa juuri sellaisena avoimena kehittämisenä, jota toivoisinkin luottamushenkilöiden tekevän laajemmin.
Jonkin verran haluaisin kuitenkin haastaa ajatusta. Demokratiassa ei ole tarkoitus etsiä minimimäärää päättäjiä – suotuisan suojelun tasoa demokratian ja valtuutettujen määrälle, jotta asiat saadaan juuri ja juuri hoidettua. Laajempi edustavuus on vaakakupin toinen puoli, jolla on myös etunsa. Siksi en kysyisi, montako valtuutettua välttämättä tarvitsemme, vaan kuinka laajaan edustukseen haluamme sijoittaa?
Kirjoittaja
Samuli Laine
Kommentit