Leipäjonotutkija Maria Ohisalo: Ruoka-apu on tullut jäädäkseen

Ylijäämäruoan jakeluun turvautuu joka viikko yli 20 000 ihmistä.

– Ruokakassi on tarpeellinen laastari, joka auttaa hetken, tutkija Maria Ohisalo määrittelee.

Hän toivoo, että ruoka-avun jakelupisteissä tarjottaisiin myös jalkautuvaa sosiaalityötä ja muuta apua niin kunnalta, Kelasta, velkaneuvonnasta kuin TE-toimistosta.

Maria Ohisalo ja kumppanit ovat tutkineet leipäjonossa kävijöiden taustaa, heidän hyvinvointiaan, palveluiden ja tulonsiirtojen käyttöä, jonotukseen liittyvää stigmaa eli häpeää, jonottajien luottamusta muihin ihmisiin ja järjestelmään sekä ruoka-avun jakotapoja eri maissa.

Osa jonottajista käänsi selkänsä tutkijoille, mutta 3 474 ruoanhakijaa vastasi kyselyyn. Mukana Itä-Suomen yliopiston tutkimuksessa oli jakelupisteiden asiakkaita 11 kunnasta ja kirkon diakonia-avun saajia.

Tutkimustulokset kumosivat ruoka-avun käyttäjiä koskevia yleisiä väittämiä.

Ruokajonossa ei seiso hulttioita, maahanmuuttajia ja uusavuttomia, vaan väki on pääasiassa keski-ikäistä ja iäkästä.

40 prosenttia on työttömiä ja 40 prosenttia eläkeläisiä.

Yhdeksän kymmenestä on ”vanhasuomalaisia” ja kymmenesosa maahanmuuttajia.

60 prosenttia jonottajista asuu yksin.

45 prosentilla vastaajista jäi käteen alle 100 euroa kuukaudessa pakollisten menojen jälkeen.

Ruoka-apu paikkaa toimeentulon aukkoja. Kaikki eivät taivu viranomaisten luukuille tai eivät osaa hakea tai kykene hakemaan virallista apua talouspulmiinsa ja muihinkaan ongelmiinsa.

– Toimeentulotukeen oikeutettuja on arvioitu olevan jopa kaksi kertaa niin paljon kuin tuen piirissä jo on, tutkija muistuttaa aiempien tutkimuksien tuloksista.

Sosiaalinen etäisyys kasvanut

Lähihistorian leipäjonot alkavat EU:n ruoka-avusta vuonna 1995. Maitojauhetta ja muuta ylituotantoa jaettiin köyhille. 1990-luvulla leipäjonot ja köyhät kiinnostivat mediaa ja nälästä kirjoitettiin kirjoja. Sittemmin aihe on painunut marginaaliin.

– Nykyisin ruoka-avusta puhutaan pelkästään ekologisena kysymyksenä. Keskustelu keskittyy ruokahävikkiin. Ihmiset ovat innoissaan, kun hävikkiruokaa annetaan hyväntekeväisyysjärjestöille, Maria Ohisalo toteaa.

Hän haluaa muistuttaa sosiaalipoliittisesta näkökulmasta: ruokaa noudetaan tarpeeseen.

Moni ruoanjonottaja on pudonnut huono-osaisuuden notkelmaan. Sosiaalinen etäisyys eri väestöryhmien välillä on kasvanut. Hyväosaiset eivät tunne eivätkä kohtaa huono-osaisia ja toisinpäin: harva leipäjonolainen tunnistaa töölöläisen omistusasujan elämää.

Miten virallinen vero-Suomi kohtaa leipäjonot? Ylintä sote-auktoriteettia edustavalle sosiaali- ja terveysministeriölle leipäjono on kiusallinen asia.

– Suomessa sosiaali- ja terveysministeriö ei koske tikullakaan ruoka-apuun, kun Tanskassa vastaava ministeriö on tunnustanut ruokapankin olemassaolon ja avustanut sitä rahallisesti, Ohisalo kertoo.

Suomessa ruoka-apu ei ole byrokraattista

Maria Ohisalo on tutustunut ruoka-avun jakoon Euroopassa, paikan päälläkin seitsemässä maassa.

Useimmissa maissa ruoka-apu on tarveharkintaista ja liitetty sosiaalityön osaksi.

Isossa-Britanniassa sosiaalitoimesta voi saada kupongin ruokapankkiin. Ympäri Eurooppaa on sosiaalisia supermarketteja, joissa jättiketjut, kuten Carrefour jakavat myymättä jääneitä elintarvikkeitaan vain vähävaraisille, joille kunnan sosiaalitoimi on antanut kauppaan kortin.

– Monissa maissa on rakennettu vähävaraisille oma ruokamaailma. On eettinen kysymys, onko tämä oikea suunta, tutkija huomauttaa.

Suomessa kunta saa tehdä yhteistyötä ruoka-aputoimijoiden kanssa, mutta kunta ei voi järjestää ruoka-apua itse.

Tämän estää ministeriön mielestä perustuslain 19. pykälä, jonka mukaan julkisen vallan pitää turvata perushyvinvointi.

Kirkko on ottanut suurimman ruokavastuun

Ruoka-avulla on Suomessakin pitkä historia.

Kunnanmakasiineista on jaettu jyviä. Nälkävuosina 1860-luvulla ruokapulan torjunnassa epäonnistuttiin surkeasti.

1930-luvulla nöyrä köyhä saattoi saada kunnalta säkillisen leipäjauhoja, Kalle Päätalo kertoo Iijoki-sarjassaan.

Sotien jälkeen lasten ilmainen kouluruoka oli monelle perheelle tärkeä tuki.

Ruoka-avun jakamiseen osallistuu 2010-luvun Suomessa arviolta 400-500 toimijaa. Ne työskentelevät erillään.

Yhteinen ääni puuttuu, voima, joka nostaisi köyhyysongelman poliittisten päättäjien priorisointilistan kärkipaikoille.

Suurimman vastuun ruoka-avun jaosta kantaa evankelisluterilainen kirkko. Mikään perustuslain pykälä ei estä seurakuntia jakamasta ruokaa.

Ylimääräruoasta ei tutkijan mukaan tule pulaa, koska kaupoilla on intressi päästä hävikkiruoasta eroon. EU-säännökset ovat muuttumassa siten, että ruoanjakelun logistiikkaan voi saada tukea.

Jalkautuvaa viranomaistyötä kehittämään!

Ruoka-apu toimii aika hyvin. Virallisen Suomen palvelut pienituloisille sen sijaan ovat jääneet jälkeen ajan riennossa.

– Miksei sosiaalityö jalkaudu leipäjonojen ääreen? Miksei oteta koppia näistä ihmisistä, tutkija Maria Ohisalo kysyy.

Helsingin Myllypuron ja Heikki Hurstin jonojen lähellä voi jo aika ajoin tavata sosiaalityöntekijän. Jonossa ei jaeta toimeentulotukea, mutta tarjolla on tietoa toimeentulotuesta ja asumistuesta ja samalla voi varata tapaamisajan toimistoon.

Tämäkin on jo paljon, koska viraston soittomuuri ja lyhyet soittoajat voivat olla monelle liian korkea este.

Tutkijaa askarruttaa eniten avunsaannin keskittyminen useisiin erillisiin toimistoihin. Paljon voitettaisiin, jos asiakkaita kohdattaisiin heidän omassa elinpiirissään.

– Sosiaalityöntekijöiden lisäksi myös velkaneuvojat, TE-toimiston ja Kelan ihmiset voisivat jalkautua leipäjonojen luokse, Maria Ohisalo ehdottaa.

Työtapojen muutos voisi kohentaa monen ihmisen elämää ja palauttaa luottamusta yhteiskuntaan.

Leipäjonossa odottavista vastaajista vain 22 prosenttia oli sitä mieltä, että viranomaisiin voi täysin luottaa.

Vielä huolestuttavampi oli vastaus kysymykseen, voiko ihmisiin luottaa. Vain 13 prosenttia oli täysin samaa mieltä väitteen kanssa. 12 prosenttia ei luottanut ihmisiin lainkaan.