Vesa-Matti Saarakkala: Sote ja rauha

Hallitus ja oppositio solmivat maaliskuun lopulla sote-rauhan, kun hallituksen hyökkäys yli kunnallisen itsehallinnon oli jo törmäämässä perustuslakiin. Hallitus olisi siis joka tapauksessa joutunut perääntymään esittämistään väestöpohjavelvoitteista ja aikeesta jakaa kunnat kahteen eri kastiin, isäntiin ja renkeihin ns. vastuukuntamalliinsa perustuen.

Yhdessä viikonlopussa kaikki muuttui. Hallitus käänsi kelkkansa ja oppositopuolueet, tai oikeastaan niiden johto, vastaavasti luopuivat omista – keskenään samankaltaisista – malleistaan, jotka perustuivat maakunnille ja uuden vahvan väliportaan hallinnon luomiselle. Muodollinen hyväksyntä haettiin jälkeenpäin eduskuntaryhmistä. Mikäli asian kanssa ei oltaisi tultu julkisuuteen jo viikonloppuna, vaan se olisi tuotu aidosti päätettäväksi perussuomalaisten ja keskustan eduskuntaryhmiin, olisi lopputulos saattanut olla toinen. Sipilä kuitenkin pelasi kovaa peliä ja ehkä jopa bluffasi. Hänethän jyrättiin aikoinaan Yle-veron indeksijäädytysaikeensa osalta omassa eduskuntaryhmässään. Siitä oppineena Sipilä tiesi, että neuvottelutulos on saavutettava kaikkien neuvotteluissa olevien puolueiden kesken viikonloppuna tai käy taas niin, että asia päätettäisiin porukalla. Perussuomalaisille se ei olisi ollut ongelma, mutta Sipilälle varmaan oli. Kaiken sen kotikunta-maakunta -mallin julistamisen jälkeen joku voisi sanoa, että keskusta petti omansa ja jopa itsensä.

Onneksi jatkossakin säilynee mahdollisuus kehittää maakuntapohjaista lähestysmistapaa osana ervan hallinnointia, mutta monenlaista irtiottoa kuntakentässä tullaan näkemään ja siksi maakunnallisen kehittämisen tie näyttää nyt paljon haasteellisemmalta. Erilaisia paikallisia virityksiä aletaan viritellä jo nyt ja siinä mielessä olisi hyvä, mikäli eduskunnasta saataisiin pian selvät sävelet eli asiaa koskeva laki, jolloin paikalliset päätökset perustuisivat faktoille eivätkä luuloille. Toisaalta on myönnettävä, että aikaa uuden järjestelmän luomiseen on otettava niin paljon kuin se vaatii. Oma veikkaukseni on, että tavalla tai toisella, tästä tulee eduskuntavaaliteema, eli aikaa kuluu.

Maakunta- tai piirikuntamalli, aivan miten vain, olisi antanut ennakoitavamman ja demokraattisemman alustan tulevaisuuden kehittämiselle kuin nyt valittu tie. Rauha saatiin aikaan, mutta kun seuraavan kerran markkinoidaan ylpeästi omia ohjelmia ja malleja, voi kansa kysyä ikävän kysymyksen: Mitä merkitystä niillä lopulta on?